Erottuansa valkoisista metsästäjistä oli hän löytänyt tuoreet jäljet, joita oli seurannut. Sitten oli hän apahien väijymäpaikan lähellä löytänyt äsken tallattuja kuivia oksia. Päästäkseen liittymään omiin sotureihinsa, joitten hän luuli olevan lähistöllä, oli hän matkinut pöllön ääntä, joka heille oli merkkinä päällikön tulosta. Tämän merkin kuultuaan yhtyi intiaaneja hänen seuraansa, ja Ukkosensäde jakoi joukkonsa kolmeen osaan. Ensimäisen osaston lähetti hän joelle, käskien heidän asettua virtaa myöten kulkevien puiden päälle ja seurata niitä mainittuun solaan. Toisen osaston kanssa ui hän joen yli ja asettui väijyksiin tuon ahtaan solan luo. Neljä comanhia kätkeytyi vastaiselle rannalle.
Heti kun hän kuuli ensimäisen osaston lähestyvän solaa, kiipesi hän seuralaisinensa hiljaa ylös jyrkkää mäenrinnettä, kun apahit toisella puolen mitään epäilemättä odottivat veneen tuloa. Kun he huomaisivat virran mukana tulevat comanhit, ampuivat he, mutta heidät pelotti molemmin puolin jokea kajahtava huuto ja he hyppäsivät jokeen, uidaksensa pakoon. Siinä comanhit tappoivat muutamia heistä. Molemmat päälliköt jäivät paikalleen ja ilmestyivät yhtaikaa rannalle. Tiedämme mitä sitten seurasi. Diazkin selitti nyt kummastusta herättäneen esiytymisensä. Sittenkuin hän, niinkuin ennen olemme kertoneet, oli varoittanut metsästäjiä, koetti hän päästä jokien yhtymäpaikalle. Mutta pian uhkasi häntä sama vihollinen, joka niin kovasti vaivasi metsästäjiäkin, heidän ajaessaan rosvoja takaa. Kauhea nälkä ahdisti häntä. Kun hänen samoin nälistynyt hevosensakin etsi ruohoja maasta, huomasi hän vähän matkan päässä suuren eläimen, jota ensin luuli laumastaan eksyneeksi puhveliksi. Diaz kiitti taivasta, joka näin täytti hänen tarpeensa, kun hän äkkiä kuuli kauhean mörinän ja hänen puhveliksi luulemansa eläin muuttuikin karhuksi. Tämä hyökkäsi häntä kohden ja osoitti kömpelöstä ruumiistaan huolimatta erinomaista nopeutta. Diaz juoksi hevosensa luo ja ampui ennenkuin hyppäsi hevosen selkään, laukauksen petoon. Mutta luoti ei voinut tunkeutua karhun vahvan nahan läpi ja peto suuttui siitä vielä enemmän. Diaz ehti tuskin hypätä satulaan ja nelistää sieltä; rohkea ratsastaja joutui nyt itse karhun takaa-ajettavaksi, ja raskaasti mutta nopeasti samosi peto hänen jäljessään. Tosin pääsi hän edelle, mutta hänen hevosensa väsyi yhä enemmän ja karhu pääsi lähenemään. Vaikka ilta tuli ja tähdet alkoivat tuikkia, ei karhu tauonnut takaa-ajostaan. Ratsastajan hevonen oli vaahdossa, sen askeleet kävivät yhä hitaammiksi ja epävakaisemmiksi. Kahden tunnin kuluttua ei eläin enää jaksanut kantaa ratsastajaansa, vaan kaatui. Onneksi pääsi Diaz nopeasti jaloillensa ja kiipesi läheisyydessä kasvavaan vaahteraan. Hänen kiivetessään puuhun läheni karhu, nousi takajaloilleen ja tavotti ratsastajan kannuksia.
Diaz istui nyt mukavasti oksalla, ja odotti miekka kädessä pedon hyökkäystä. Siinä hän kuitenkin pettyi. Harmaa karhu, joka ei, toisin kuin sukulaisensa, osaa kiivetä puuhun, nuuski vaahteran ympärillä ja kantoi sitten kaatuneen hevosen puun juurelle syödäksensä sen siinä. Tuon tuostakin katsahti hän seikkailijaan, ikäänkuin olisi tahtonut huomauttaa pitävänsä hevosta ainoastaan ennakkomaksuna. Diaz kuunteli kauvan miten luut murskaantuivat karhun hampaissa, kunnes hän nälän ja väsymyksen raukaisemana nukahti. Hänen herätessään olivat karhu ja hevonen kadonneet. Tätä yötä seurasi kamala päivä. Nälkä kiusasi häntä mitä hirveimmin ja hänen kiihtynyt mielikuvituksensa näki joka pensaassa karhun. Varovasti laskeutui hän puusta, joka oli ollut hänen turvapaikkansa, ja riensi sieltä minkä ennätti. Illalla huomasi hän etäällä savupatsaan ja päätti mennä sitä kohti.
Nuotion ääressä istui kuusi intiaania. Kun Diaz näki, ettei heillä ollut mitään syötävää, aikoi hän vetäytyä takaisin, mutta intiaanien kotkansilmät olivat jo huomanneet hänet, eivätkä he sallineet hänen poistua. Rauhallisesti ottivat he kuitenkin kutsumattoman vieraansa vastaan, kysyivät hänen matkansa määrää ja tarjosivat hänelle piipullisen tupakkaa. Ne olivat Ukkosensäteen soturia, joilla oli sama matka kuin Diazillakin. Pian saattoi hän tyydyttää nälkänsäkin. Intiaanit olivat nimittäin kaivaneet kuopan maahan, ja siinä paistaneet kappaleen rasvaista puhvelin lihaa, joka nyt yhteisesti syötiin. Sitten lähtivät kaikki matkalle ja saapuivat Punaiselle joelle.
Juuri kun Diaz oli lopettanut kertomuksensa, huomasi comanhi savupatsaan veneen edessä ja viittasi Rosenholzille ja Josélle lakkaamaan soutamasta. Samalla saivat rannalla kulkevat vakoojat käskyn lähetä varovasti tätä paikkaa, veneessä olijoiden valmistautuessa ampumaan. Ennenkuin miehistö astui maihin, huomasivat he kaksi miestä ja kuulivat toisen huutavan:
— Näyttää siltä kuin luulisitte saavanne vetelehtiä. Ettekö kuule? Vene! Olen jo puolen tuntia sitä tarkastellut.
— Hyvä on, vastasi toinen, en välitä siitä, se on teidän asianne.
Varmaankin on lukija tuntenut nuo molemmat henkilöt; siinä oli englantilainen ja hänen henkivartiansa. Rauhallisina loikoivat he nuotion ääressä, jossa oli kauriin lihaa paistumassa. Vähän matkan päässä oli kolme hevosta, joista yksi, häikäisevän valkoinen, oli sidottu puuhun ja turhaan koki vapautua. Se oli aavikoiden valkea ori, joka vihdoinkin oli joutunut englantilaisen pitkällisten ponnistusten palkkioksi.
47.