Matkailijat katselivat hetkisen tuota rauhallista näkyä, jonka englantilaisen ja hänen toverinsa leiri tarjosi, ja saivat sitten tiedon, että edellisen päivän iltana vene, jossa oli kymmenen intiaania ja molemmat rosvot, oli kulkenut ohi. He eivät tienneet sanoa, oliko Fabian ollut mukana vai ei. He päättivät liittyä sisseihin ja auttaa heitä vangin vapauttamisessa.
Hevoset satuloittiin nopeasti, ja kun valkoinen hevonen oli sidottu riimulla, joka kiinnitettiin amerikalaisen hevosen häntään, lähtivät kaikki nopeasti matkalle, intiaanit ja molemmat ratsastajat pitkin joen rantaa, muut veneellä.
Kun nyt saatamme erota sissien lisääntyneestä parvesta, tahdomme kääntää huomiomme toiseen henkilöön, joka ansaitsee sääliämme.
Jätimme Fabianin silloin kun hän ja intiaani taistellessaan syöksyivät kalliolta alas. Samassa hyökkäsivät piirittäjät esiin ja vangitsivat hänet.
Tapetut intiaanit heitettiin vesiputoukseen. Tämän tapahtuessa palasi yksi niistä neljästä soturista, joitten kimppuun Rosenholz ja José olivat hyökänneet, ja kertoi toveriensa kuoleman.
Fabian kannettiin heti maanalaisessa kanavassa olevaan veneeseen, molemmat rosvot irroittivat sen ja alkoivat soutaa. Vasta pitkän ajan kuluttua tuli vanki tuntoihinsa ja kummastui suuresti nähdessään olevansa vankina veneessä molempain rosvojen seurassa. Ensimäiseksi kysyi hän luonnollisesti molempia toveriansa, mutta ei saanut mitään vastausta. Hän ummisti silmänsä, ettei hänen tarvitsisi katsella rosvojen ilkeisiin kasvoihin. Molemmat rosvot puhuivat vilkkaasti englannin kielellä, jota hän ei ymmärtänyt.
Myrsky raivosi yhä rajusti, ukkonen jyrisi ja sadetta virtasi. Pieni vene kiiti keveästi veden pinnalla kuljettaen vangin yhä kauvemmaksi suojelijoistaan. Fabian makasi veneen pohjalla, ja sade virutti hänen kasvojansa ja kasteli hänen vaatteensa. Vavisten muisteli hän Rosenholzia ja katsahti sitten molempiin rosvoihin, joilta hänellä ei ollut armon toivoa.
Sadetta kesti koko yön. Vasta seuraavana aamuna selkeni taivas, ja rosvot pysähtyivät erääseen paikkaan rannalla, jossa kasvoi puita. Toinen käytti tilaisuutta pyydystääksensä jonkun otuksen läheisyydestä, samalla kuin toinen sytytti nuotion, kuivataksensa märkiä vaatteitansa. Tällaista suopeutta ei kuitenkaan osoitettu Fabianille, vaan hänen täytyi jäädä sidottuna veneeseen. Pian palasi metsästäjä tuoden ammutun kauriin, josta heti paistettiin kappale. Pelko, että heidän vankinsa kuolisi nälkään, saattoi rosvot antamaan hänellekin muutamia lihan viipaleita. He ottivat Fabianin veneestä ja vapauttivat hetkeksi hänen käsivartensa siteistä. Mutta tätä suopeutta ei kauvan kestänyt, sillä pian sidottiin hänet uudelleen ja matkaa jatkettiin. Vasta kun soutajat olivat ehtineet Puhvelisaarelle, pysähtyivät he hetkeksi, nähdäksensä, oliko heidän saarelle kaivamansa asevarasto vielä tallella. Kun näin oli asia, menivät he toiselle rannalle ja piilottivat veneen kahilaan.
Tästä jatkoivat rosvot matkaansa jalkaisin, välttääksensä joen monia mutkia. Matkalla yhtyi heihin kymmenen lipania, jotka he sattumalta kohtasivat; tämä intiaaniheimo oli liitossa apahien kanssa. Vielä onnistui heidän saada vangiksi eräs Ukkosensäteen vakooja, jonka kuitenkin päästivät irroilleen; rosvot tahtoivat näin luulotella nuorelle comanhille, että he olivat hänen ystäviänsä. Samalla kutsuivat he vapaaksi lasketun intiaanin kautta häntä heidän nuotiollensa ja ateriallensa. Mutta comanhi varoi tätä kutsua noudattamasta.
Saman päivän iltana astui koko intiaanien joukko sotaveneeseen, joka oli kyllin tilava kantaaksensa enempikin. Vaikka Fabian yhä oli sidottuna ja ankarasti vartioituna, kävi matka hänelle helpommaksi, sillä hän tiesi, että muuan rosvojen vihollinen oli hänet nähnyt, comanhi nimittäin, jonka päällikkö saattoi kohdata Rosenholzin ja Josén. Tämä toivo ei pettänytkään. Molemmat metsästäjät saivat täten varmoja tietoja hänestä ja Ukkosensäteestä liittolaisen, jota paitsi he varmaankin olisivat menehtyneet äsken kerrotussa taistelussa.