Kun vene oli raskaskulkuinen ja intiaanit juopuivat tulivedestä (viinasta), saapuivat he vasta seuraavana aamuna matkansa perille ja astuivat maihin oikealle rannalle, siihen missä Punainen joki yhtyy Gilajokeen.
Niinkuin ennen on mainittu, oli tämä se paikka, jossa Mustanlinnun piti kohtaaman rosvot. Seutu oli autio ja harvoin siellä ihmisiä liikkui, Molemmin puolin oli korkeita vuoristoja, joitten kukkulat olivat lumen peitossa. Jokien ympäröimä seutu oli soinen ja melkein läpipääsemättömän viidakon peittämä. Punaisenjoen toisella rannalla oli ruoho-aavikko, joka ulottui aina Puhvelijärven rannalla olevaan metsikköön asti.
Tähän yksinäiseen ja syvällä olevaan laaksoon menivät siis molemmat rosvot maihin. Mestitsin käskystä vietiin Fabian toiselle rannalle. Punakäsi vei vangin, maihin tiheän viidakon taakse vähän matkaa rannasta. Hän itse ja eräs intiaani jäivät häntä vartioimaan, muut soturit soutivat uudelleen joen yli liittyen mestitsiin ja kätkivät veneen huolellisesti korkeaan kaislaan. Pian havaittiinkin, että mestitsillä oli toinen tuuma mielessä. Hän asetti kaksi intiaania rannalle vartiaksi melkein vastapäätä sitä paikkaa, jossa Fabian oli, ja sitten asetti hän vartioita aavikolle, käskien heitä odottamaan Mustanlinnun tuloa. Sitten irroitti hän punaiset nauhat hiuksistaan, pesi kasvoiltaan maalin ja puki itsensä valkoisten pukuun, otti pyssyn olalleen ja lähti Puhvelijärvelle.
Kuljettuaan aavikon poikki ja saavuttuaan metsänrinteeseen, kuuli hän ihmisääniä ja hevosen hirnumista. Tähän asti oli hän hiipinyt eteenpäin hiljaa ja varovasti kuin kissa, mutta nyt hän otti vapaamman ryhdin. Tahtomatta enää pitää salassa tuloansa läheni hän viheltäen ja vakavin askelin sitä paikkaa, josta ääni kuului. Hän saavutti harvemman paikan metsässä, ja harmikseen näki hän siellä puolitusinaa ratsuja, mikä osoitti kartanon isännän ja hänen tyttärensä matkustavan pois. Pian toki kirkastuivat mestitsin kasvot. Donna Rosaritan ja hänen isänsä teltat olivat vielä pystyssä, kuormahevoset söivät rauhallisina vähän matkan päässä ja kuormasatulat olivat maassa. Nyt ilmestyikin tyttö isänsä kutsumuksesta. Tuon lempeän olennon nähdessään kiiluivat mestitsin petomaiset silmät hänen mustien silmäripsiensä alta, ja pirullinen ilo kajasti hänen kasvoiltaan. Hän vetäytyi hiljaa takaisin ja heittäytyi ruohostoon kuuntelemaan, mitä tekeillä oli.
Don Augustin ja hänen tyttärensä astuivat nyt ratsaille. Encinaan ja kolmen palvelijan seuraamina he menivät aavikon yli joelle. Siinä erosi Encinas heistä näytettyänsä heille kahlaamon alempana joessa ja tien majavansululle, tyttökin halusi nimittäin nähdä näitten eläinten merkillisiä rakennuksia. Nyt huomautti eräs palvelija, että ruoho liikkui aaltomaisesti heidän edessään. Tämä ei don Augustinista tuntunut epäiltävältä, sillä hän luuli siellä liikkuvan hirven, jonka ratsastajat olivat makuusijoiltaan pelottaneet. Ratsastajat kulkivat hitaasti ja saapuivat vihdoin Encinaan osoittamalle paikalle. Kun don Augustin katseli leveätä virran uomaa ja vesi tuntui hänestä syvältä, luuli hän Encinaan erehtyneen ja sanoi:
— Näen tuolla ihmisen, valkoisen miehen; ehkäpä saamme häneltä tiedon, olemmeko oikealla paikalla. Mene Francisko ja kutsu hänet tänne.
Palvelija totteli ja palasi miehen kanssa, joka ei ollut kukaan muu kuin mestitsi.
— Anteeksi, sennor, sanoi tämä lähestyen alasriippuvin käsin, kömpelösti käyden ja välinpitämättömän näköisenä, mutta yksinäisen metsästäjän täytyy tietää, kenen puoleen hän kääntyy. Kysytte siis Punaisen joen kahlaamoa?
— Niin ystäväni, vastasi kartanon omistaja, epäluuloisesti katsellen vierasta, joka pysyi näennäisessä välinpitämättömyydessään.
— Aijotteko majavan sululle?