— Aijomme, vastasi don Augustin, tyttäreni haluaa nähdä näitten eläinten rakennuksia.
— Hm, sanoi vieras, minun pyydykseni ovat siellä ja pyydykset ovat köyhän metsästäjän ainoa omaisuus. Kuitenkin saatan teidät yhdellä ehdolla sinne.
Don Augustin katseli yhä terävästi outoa, jonka kasvot tuntuivat hänestä tutuilta.
— Varmaan, sanoi tämä, ette ennen ole nähnyt metsästäjää, kun niin tarkoin minua katselette. Kuitenkin tahdon saattaa teidät majavan suluille, jos lupaatte, ettette koske siellä mihinkään, ettekä ammu. Kahlaamo on vasemmalla.
— Vasemmalla? kysyi don Augustin, meille on kerrottu, että se on toisella puolen.
— Loruja! sanoi mestitsi, teille on kerrottu väärin. Muuten, ellette luota sanoihini, niin hyvästi!
Näin sanoen poistui hän välinpitämättömänä, mutta don Augustin huusi hänet takaisin ja ratsastajat seurasivat häntä, kun hän johti heitä joenrantaa ylöspäin. Matkalla heräsi don Augustinissa epäluulo; hänestä tuntui kuin hän ennenkin olisi nähnyt tuon miehen, mutta ei voinut muistaa, missä.
— Majavat, sanoi opas, huomatessaan seurueen käyvän levottomaksi matkan pituuden tähden, ovat kekseliäitä eläimiä; olen usein ja kauvan tarkastellut niitä yksinäisillä retkilläni. Usein on erämaan hiljaisuudessa se kolina, joka syntyy kun he hännällään rakentavat huoneitansa puunkappaleista ja savesta, muistuttanut minulle pesijättärien kurikoiden ääntä Illinoisin rannoilla, etäisellä kotipaikallani.
— Oletteko niin etäältä kotoisin? kysyi Rosarita säälivästi.
Minä olen Illinoisista, vastasi metsästäjä vakavasti, jatkaen kulkuansa.