— Kuulkaa, kuuletteko? sanoi hän hetken kuluttua, kuuletteko majavain kolinaa?
Matkustajat kuuntelivat ja kuulivat etäisen äänen, joka tuntui pesijättärien kurikoimiselta.
— Mutta, jatkoi metsästäjä, kun he ovat työssään, eivät he mene ansoihin, ja sentähden pelotan niitä.
Tämän sanottuaan päästi hän kauhean kiljunnan, joka saattoi hänen seuralaisensa vasten tahtoaankin kauhistumaan. Olisi luullut sitä Amerikan leijonan kiljumiseksi. Majavan sululla vaikeni ääni äkkiä, ja metsästäjä nauroi ratsastajain hämmästykselle.
He olivat saapuneet sille paikalle, jossa Punaisen joen molemmat haarat yhtyvät; rannat olivat korkean ruohon peitossa.
— Joki näyttää minusta syvältä tässä kohdin, sanoi don Augustin.
— Vesi on sekaista, eikä matalikkoa siis voi nähdä, vastasi metsästäjä. Sallikaa minun istua jonkun palvelijanne taakse hevosen selkään ja ratsastaa edellä, lisäsi hän, kömpelösti nousten hevosen selkään. Mutta hevonen ei tahtonut kulkea kaksi ratsastajaa selässään ja se saatiin liikkeelle vasta kun toinen hevonen tuotiin sen rinnalle.
Äkkiä kuului ruohostosta ratsastajain takaa kiljunta, samallainen kuin metsästäjäinkin. Tämän herättämä hämmästys muuttui pian kauhuksi. Mestitsi päästi samallaisen huudon ja iski puukkonsa onnettoman Franciskon hartioihin. Voimakkaalla kädellä nosti hän hänet satulasta ja heitti jokeen, istuen itse satulaan. Hän heitti pyssynsä taaksensa ruohostoon, tarttui rinnalla olevan hevosen suitsiin ja survaisi senkin ratsastajan jokeen.
Ennenkuin kukaan tuli tajuihinsa, hyökkäsi kahdeksan intiaania ruohostosta, tempasi toiset ratsailta alas ja kantoi ruohostoon. Ei kukaan päässyt pakoon, sillä senkin, joka oli joessa, ampui mestitsi ja intiaanit ottivat hevosen kiinni.
Kun Rosarita huomasi tuon petomaisen mestitsin kuljettavan pois itseänsä, päästi hän sydäntä särkevän huudon ja meni tainnuksiin. Juuri tällöin luuli hän kuulevansa rakkaan äänen lausuvan nimensä viimeiset kirjaimet. Se oli onnettoman Fabianin ääni, jonka huudon tuuli toi joen yli.