48.
METSÄSTÄJÄT TULEVAT AVUKSI.
Kun vangit oli viety korkeaan ruohostoon ja Rosarita laskettu isänsä viereen, osoitti muuan intiaani suurta tomupilveä ylempänä joen rannalla. Keihäissä liehuvat päänahat, puhvelinnahkaiset viitat, jotka näkyivät tomupilvestä ja hevosten hirnuminen, tuo kaikki ilmaisi Mustanlinnun ja hänen joukkonsa tuloa. Huutaen ja mielipuolen tapaisin liikkein nelistivät ratsastajat esiin, ja kaikkialta kaikui huutoja: Mustalintu! Mestitsi! Punakäsi!
Sitten hyppäsivät he reippaasti alas ratsuiltaan. Syvä hiljaisuus seurasi tuota kovaa melua. Mestitsillä oli vielä pukunsa, ja askeltakaan eteenpäin astumatta odotti hän Mustaalintua. Tämä istui vakavana ja suorana ratsullaan, vaikka hänen haavansa kipu vielä kuvastui hänen kasvoiltaan. Hän lähestyi mestitsiä, jonka hän tämän muutetusta puvusta huolimatta tunsi, ja ojensi hänelle kätensä tyynen ja arvokkaan näköisenä.
— Intiaani, valkoisen poika odotti liittolaistansa, sanoi mestitsi.
— Eikö nyt ole kolmas päivä? vastasi Mustalintu. Mestitsi on aikansa hyvin käyttänyt, lisäsi hän vankeihin viitaten.
— Nämä eivät ole ainoat, vaan tuolla on vielä yksi valkoisista, Lumivuorten kotkan poika.
— Entä Kotka ja Matkijalintu, mihin he ovat joutuneet? Minä annoin veljelleni yksitoista soturia, missä ne ovat? huudahti päällikkö ankarasti, tukahduttaen riemun liikkeen, jonka Fabianin vangitseminen oli hänessä herättänyt.
— Yhdeksän on kaatunut, vastasi mestitsi. Miksi rypistää päällikkö otsaansa? Kolme vuorokautta piiritti hän valkoisia Gilajoen saarella; missä ovat hänen soturinsa, jotka joen kalat ovat syöneet? Mestitsi on kahdentoista tunnin kuluessa ottanut vangiksi etelän nuoren soturin ja riistänyt Kotkan ja Matkijalinnun aseet, niin että erämaan pedot nyt pilkkaavat heitä.
— Kotka ja Matkijalintu ovat meidän jäljillämme, he ovat saaneet uusia aseita ja täyttäneet tiensä soturiemme ruumiilla.