Päällikkö kertoi nyt mestitsille, mitä tämä ei vielä tiennyt. Sillä välin saapui kuusi soturia, Antiloopin joukon jäännökset. Heidän kertomuksensa kiihoitti vielä enemmän intiaanien vihaa Fabian-raukkaa kohtaan, jota heti päätettiin kiduttaa. Mestitsi päätti heti lähteä viemään saalistansa turvapaikkaan, ennenkuin taistelu alkaisi. Mutta Mustalintu muistutti häntä lupauksesta jättää Ukkosensäde ja molemmat metsästäjät hänelle ja mestitsin täytyi vasten tahtoansa pysähtyä.
Mustanlinnun joukossa oli vielä hänen kärsimistään häviöistä huolimatta neljäkymmentä ratsastajaa. Kymmenen intiaania oli molempien rosvojen seurassa ja nyt oli heihin yhtynyt kuusi; apahit olivat siis kyllin lukuisia menestyksellä hyökkäämään paimenten kimppuun, vaikkapa comanhi liittolaisineen ehtisikin ajoissa. Ei kuitenkaan ollut pelkoa että se tapahtuisi ennen yön tuloa.
Yksimielisesti päätettiin sillä välin huvitella Fabiania piinaamalla. Tätä valmistettaessa tointui Rosarita pitkällisestä taintumuksestaan, mutta ummisti heti uudelleen silmänsä nähdessään mestitsin hehkuvin silmäyksin katselevan häntä.
Aivan samoin kuin joku päivä aikaisemminkin don Antonion viimeiset hetket olivat lasketut auringon mukaan, merkitsi nytkin joka askel sen painumisessa länteen hetken lyhennystä Fabianin elämässä. Vielä jokunen hetki, eivätkä hänen ystävänsä voisi muuta kuin kostaa hänen kuolemansa.
Mutta kohtalo oli tosin päättänyt. Punakäsi oli juuri vapautunut vangin siteistään, jotta tämä voisi nousta ja kävellä sille paikalle, johon kidutuspaalu oli pystytetty, kun tuskanhuudahdus kuului rannalta majavan sulun luota. Fabian vastasi huutoon; nyt kajahti toinen samanlainen jättiläismetsästäjän kurkusta ja Josén ääni kuului samoin.
— Koira! karjasi Punakäsi ja kohotti puukkonsa iskeäksensä. Mutta Fabian väisti iskun ja tarttui vastustajansa käteen. Varmaan olisi tämä pelottava vihollinen suuremmalla voimallaan iskenyt hänet maahan, ellei äkkiä, samalla kuin metsästäjäin huuto kuului, kaikkialta olisi kajahtanut ulvonta. Tämän melun ohella kuultiin äkäisen koiran haukuntaa, ikäänkuin kahleistaan irti päässeen karhun vihaista murinaa.
Ponnistellessaan Punakäden puukon pysyttämiseksi etäällä itsestään kaatui Fabian, joka oli niin heikko, että vaivoin pysyi jaloillaan, ja tämä pelasti hänen henkensä sillä hetkellä. Karttuva melu tuossa äsken niin rauhallisessa laaksossa käänsi Punakäden huomion hänestä. Rosvo tuumi, että vangin henki oli Mustanlinnun omaisuutta, ja koetti nähdä heitä uhkaavia vihollisia. Tiheä viidakko oli kuitenkin esteenä. Paikaltaan voi hän nähdä ainoastaan muutamia intiaania, jotka nopeasti olivat menneet ratsuillensa, ja liikettä ruohostossa, joka puoleksi peitti ratsastajain peljästyneet kasvot; olisi voinut luulla puhvelilauman lähestyvän. Samassa pamahti viisi laukausta, toiset vasemmalta, toiset oikealta, ja äsken ratsaille nousseet kaatuivat satuloistaan.
Kaikki apahit lähtivät pakoon, vaikka mestitsi isänsä kanssa koki heitä pysähdyttää. Kaikki riensivät joelle, sillä heidän takaansa nousi paksu savu, ja liekit nuoleskelivat korkeata ruohostoa.
— Pelkuri-soturit, joilla on naisen sydän, raukat! kirkui mestitsi raivoissaan ja koki turhaan estää apahien pakoa. Mutta pysähtymistä ei ollut ajattelemistakaan; tuulen ajama savu, palavan ruohon rätinä ja äkillinen pelko, jonka näkymättömän vihollisen läsnäolo oli herättänyt, olivat liian valtavia.
Punakäden turhaan etsiessä maalia pyssylleen, hyppäsi mestitsi, Rosarita sylissään, satulaan ja ui joen yli. Tämä tapahtui niin nopeasti, ettei kukaan hyökkääjistä ehtinyt estää sitä. Musta savupilvi peitti heidät hyökkääjiltä; savun seasta kuului ääniä.