— Kuolema ja kadotus! Meidän täytyy hyökätä heidän kimppuunsa, José, sanoi Rosenholz vihasta leimuavin silmin. Odotahan, löytyy helppo keino, miten pääsemme heihin käsiksi.
Näin sanoessaan survasi hän voimakkaasti puun runkoa, jonka takana he olivat; pyöreä runko irtaantui kolosta, johon se oli maatunut, ja vyöryi kyynärän verran eteenpäin.
— Hurraa! huusi Rosenholz iloisena. Wilson, sir Frederick, jos nuo roistot ottavat askeleenkaan paetaksensa, kun me lähenemme heitä, niin ampukaa heti. Tähdätkää lakkaamatta sille kohdalle, jossa he ovat.
José yhtyi Rosenholzin kanssa yhteisiin ponnistuksiin, ja katselijat näkivät nyt omituisen taistelun, — joka voi tulla kysymykseen ainoastaan intiaanisodissa.
Suullaan madellen vierittivät molemmat metsästäjät puun runkoa eteenpäin tuon tuostakin levähtäen puun rungon takana ja tähystellen vihollisen liikkeitä sekä samalla arvostellen, pitkäkö matka heillä vielä oli.
— Punakäsi, sinä vanha rosvo! huusi José, joka nähdessään molemmat vihollisensa ei voinut hillitä sadatuksiaan, ja sinä mestitsi, pedot tulevat teidän ruumiitanne hylkimään.
Metsästäjät olivat omituisen näköisiä. Toisinaan matelivat he eteenpäin liikkuvan suojuksensa takana, toisinaan olivat he alallansa, mitaten silmillään välimatkaa, joka heidät vielä erotti vihollisista. Nuo neljä taistelijaa, jotka pian tulivat mittelemään voimiansa, olivat aavikoiden rohkeimpia ja taitavimpia ampujia.
— Rohkeutta, rohkeutta! huusi Wilson, kiihoittaaksensa molempia hyökkääjiä. Te jo melkein kosketatte rosvojen puun runkoon. Jos heistä kumpikaan kohottaa päänsä tuumankin suojuksen takaa, niin saa hän katua sitä, sen vannon taivaan kautta; tahtoisinpa olla sijassanne.
Puunrungot olivatkin nyt niin lähellä toisiansa, että rosvot saattoivat kuulla metsästäjäin hengityksen; rosvot eivät liikahtaneet eivätkä lausuneet sanaakaan, mutta heidän silmänsä mulkoilivat hurjasti.
Mestitsi päästi nyt raivokkaan huudahduksen.