He kahlasivat Punaisen joen yli ja kulkivat sitten ruohostossa olevaa, järven rannalle vievää polkua.
Joen oikealla rannalla, jota he nyt kulkivat, oli ruohosto sytytetty; tuli oli sammunut vähän matkan päähän polusta. Palosta nousi kuitenkin vielä musta savu, joka toisinaan peitti kulkijat.
— Kulkekaamme nopeammin, Fabian! sanoi vihdoin Rosenholz. Tämä savu muistuttaa minulle siitä kuoleman tuskasta, jota tunsin luullessani liekkien ympäröivän sinua.
Tämä oli Fabianin mieleen ja hetken metsän rinnettä kuljettuaan kuulivat he Oson haukkuvan järven rannalla.
— Fabian! huudahti Rosenholz, kuulemme pelastajasi äänen; ilman tuon koiran vainua olisimme ehtineet liian myöhään; koira löysi viidakkoon vievän rotkopolun. Tämä ystävän tervehdyshaukunta on suotuisa enne, lapseni.
— Ken siellä? kuului äkkiä Encinaan karkea ääni.
— Ystävä! vastasi Rosenholz.
Pian olivat kulkijat järven rannalla.
Paitsi Encinasta ja yhtä puhvelinpyydystäjää, ainoa, joka hänen tovereistansa oli elossa, oli ranta tyhjä ja aukea. Rosaritan taivaansininen teltta ei enää kuvastanut järvestä, kartanonomistaja, hänen tyttärensä ja palvelijansa olivat nopeasti lähteneet seudulta, joka oli tuottanut niin paljon onnettomuutta.
Aituuskin oli avattu ja kesyttömät hevoset päästetty aavikolle vapauteensa.