— Rosenholz, José, huudahti Fabian, sallimmeko kristityn tulla murhatuksi silmäimme edessä, jos voisimme pelastaa hänet?
José loi kysyvän silmäyksen Rosenholziin.
— Minä olen vastuunalainen sinun hengestäsi, Fabian, niin totta kuin Jumala on, sanoi kanadalainen juhlallisesti, mutta en olisi elämästämme varma, ellemme pysyisi piilossa, kun meitä on vain kolme kahtakymmentä vastaan. Kolmen miehen henki ja etupäässä sinun, Fabian, on kalliimpi kuin yhden, ja sentähden täytyy meidän jättää tuo raukka kohtalonsa huomaan.
— Mutta olemmehan varustuksessa, jatkoi jalomielinen Fabian.
— Olemmeko varustuksessa? kysyi Rosenholz, — nimitätkö tätä heikkoa suojaa, näitä pajupensaita ja kaisloja varustukseksi? Luuletko noitten lehtien kestävän luotia? Ei suinkaan. Vaikka intiaaneja on nyt ainoastaan kaksikymmentä, ei tarvita muuta kuin että laukaus pyssystämme kaataa yhden noista punaisista perkeleistä, ja niin kokoontuu heitä heti satamäärä tänne. Jumala antakoon anteeksi kovasydämisyyteni, mutta se on välttämätön.
Fabian ei enää pyytänyt, kun Rosenholz tämän seikan mainitsi. Se olikin aivan pätevä, eikä Fabian tiennyt, että intiaanien päävoima oli hyökännyt don Estevanin leiriin.
Valkoinen ratsastaja pakeni kuin ihminen, jolla ei ole muuta pelastuksen toivoa kuin hevosensa nopeus. Voitiin jo erottaa hänen kasvonpiirteensä, jotka olivat pelon valtaamat. Hän oli ainoastaan kahdenkymmenen askeleen päässä joesta, kun erään intiaanin lasso saavutti hänet; onneton tempautui satulasta ja putosi raskaasti maahan.
12.
MUSTALINTU.
Syntyi syvä hiljaisuus tuon riemuhuudon jälkeen, jolla intiaanit tervehtivät onnettoman ratsastajan putoamista. Saarella olevat miehet vaihtoivat hämmästyksen ja säälin silmäyksiä.