— Jumalan kiitos! sanoi Fabian, he eivät ole tappaneet häntä.
Ja vanki nousi todellakin ylös, vaikka oli pudotessaan saanut kolahduksia, ja eräs apahi irroitti häntä ympäröivän lasson.
Rosenholz ja José pudistivat päätään.
— Sitä pahempi hänelle, sillä nyt olisivat hänen kärsimyksensä lopussa, sanoi José; — tuo intiaanien äänettömyys on merkkinä siitä, että he miettivät, millä tavoin tappaisivat hänet. He pitävät paljon ansiokkaampana yhden valkoisen miehen kuin kokonaisen hevoslauman vangiksi ottamista.
Hevosiltaan astumatta ympäröivät intiaanit vangin, joka hämmästyneenä katseli ympärilleen, mutta näki vain liikkumattomia, vaskenkarvaisia kasvoja. Sitten alkoivat he neuvotella keskenään.
Muuan intiaani, joka näytti joukon johtajalta ja joka tummemman ihonsa ja päähineessään olevien mustien höyhenien kautta erosi toisista, astui alas hevosen selästä, ikäänkuin hän ei olisi välittänyt neuvottelusta, vaan hänellä olisi ollut tärkeämpiä tehtäviä. Hän antoi ohjakset eräälle apahille, joka ne kunnioittavasti otti. Sitten tuli päällikkö suoraan saarta kohti. Rannalle päästyään näkyi hän etsivän jälkiä maasta.
Kanadalaisen sydän sykki kovasti, sillä intiaani osoitti selvästi, että hän epäili jotain.
— Ehkäpähän tuo koira, sanoi Rosenholz hiljaa Josélle, vainuaa ihmislihaa?
— Kenties, vastasi José.
Mutta maan olivat leveältä tallanneet rantaan juomaan tulleet hevoset, eikä intiaani voinut siinä ihmisjälkiä keksiä. Sitten lähti hän joen rantaa ylöspäin, jatkaen tarkastustaan.