— Emme mitään, vastasi José lyhyesti. Kaislikossa suhiseva tuuli olikin ainoa vastaus, minkä intiaani sai.
Mustalintu jatkoi kuitenkin:
— Kotka voi apahien silmiltä salata jälkensä ilmassa, vesiputouksesta nouseva lohi ei jätä uomaa jälkeensä, mutta erämaan kautta kulkeva valkoinen mies ei ole kotka, eikä lohi.
— Eikä aasikaan, mutisi José, aasi nyt voisi ilmaista itsensä äänellään.
Intiaani kuunteli taasen, mutta José lausui sanansa niin hiljaa, etteivät ne kuuluneet.
— Pohjoisen valkoisia soturia, alkoi Mustalintu taasen tyynesti, on ainoastaan kolme. Heitä on vain kolme kahtakymmentä vastaan, ja punaihoiset antavat kunniasanansa, että tahtovat olla heidän ystäviään ja liittolaisiaan.
— Mihinkähän tuo intiaani tahtoo meitä houkutella? sanoi kanadalainen hiljaa Josélle.
— Antaa hänen jatkaa, niin saamme kuulla, vastasi José, hän ei ole vielä lopettanut, sen huomaan.
— Kun valkoiset soturit saavat tiedon Mustanlinnun aikeista, tulevat he esiin piilostaan, jatkoi apahi-päällikkö, ja sen vuoksi ilmaisen ne nyt. Etelän valkoisilla miehillä ei ole sama kieli, eikä sama Jumala. Apahien käsissä on koko leirillinen etelän sotureita.
— Sitten käy kullanetsijäin nolosti, sanoi Rosenholz.