Nyt ei voinut pakoa ajatellakaan. Intiaanit piirittivät saarta molemmin puolin. Molemmat metsästäjät olivat kyllin kokeneet sitä epäilläksensä.
— Nyt saa kuu laskea! huudahti José. Sanoinhan epäileväni noita kahta kadonnutta intiaania ja kuulemaani ääntä; intiaanit silloin kahlasivat joen poikki. Ken tietää, suuriko joukko meitä piirittää.
— Samapa se, sanoi kanadalainen synkästi, sata korppikotkaako näykkii hengettömiä ruumiitamme, vai sata intiaania ulvoo niiden ympärillä.
— Olet oikeassa! Asiain näin ollen ei paljoudesta ole lukua, mutta tästä tulee riemun päivä intiaaneille.
— Ethän toki alota kuolinvirttäsi, niinkuin intiaanit, kun he pylväisiin sidottuina lukevat uhreiltaan riistämänsä päänahat.
— Miksi en? Onhan se hyvä tapa; helpommin kuolee sankarikuoleman, kun muistaa eläneensä miehenä.
— Ensin täytyy meidän miettiä, kuinka kuolisimme kristittyinä, sanoi Rosenholz.
Hän veti Fabianin luokseen ja jatkoi:
— En voi täysin selittää, mitä unelmissani sinulle aijoin, rakas lapseni. Olen puoleksi raakalainen, puoleksi sivistynyt, ja unelmani ovat sen mukaisia.
— Toisinaan, jatkoi hän, tahdoin sinulle antaa maailman kalleudet, säätysi ja arvosi ja siihen lisäksi kultalaakson aarteet; toisinaan pidin parhaimpana erämaan kauneudet, jotka ympäröivät ihmistä hänen laskeutuessaan levolle ja tervehtivät häntä ylösnoustessa; mutta, voin vakuuttaa, aina ajattelin, etten milloinkaan hylkäisi sinua. Täytyykö meidän nyt käydä kuolemaan? Täytyykö sinun, vielä niin nuorena, reippaana, pulskana, kantaa sama kohtalo kuin vanhuksenkin, jota ei maailma kaipaa?