Näin sanoen tempasi kanadalainen irti puun rungon tuosta luonnollisesta lautasta, joka oli heidän pakopaikkanaan. Rungon kuhmuinen pää oli ihmispään kaltainen. Vanha metsästäjä laski varovasti puun jokeen, ja pian alkoi tuo tumma esine hitaasti liikkua. Tarkoin seurasivat sitä ystävät silmillään jonkun hetken, ja vasta kun se oli kadonnut pimeään, alotti kanadalainen puheen.
— Näette, sanoi hän, että taitavaa ja varovaa uimaria ei voida huomata enemmän kuin tuota puutakaan. Ei ainoakaan intiaani ole liikahtanut.
— Totta kyllä, sanoi José, mutta kukapa takaa, etteivät apahit osaa erottaa ihmistä puun rungosta? Ja eräs meistä ei osaa uida.
— Kuka sitten?
José viittasi haavoitettuun, joka unissaan valitti tuskiaan, ikäänkuin hänen suojelushenkensä olisi ilmaissut hänelle, että hänet aijottiin jättää intiaanein käsiin.
— Olkoon, sanoi Rosenholz epäröiden, mutta onko tuon henki sen arvoinen kuin Mediana-suvun viimeisen vesan?
— Ei, sanoi José, mutta minä, joka äsken olin melkein sitä mieltä, että jättäisimme haavoitetun oman onnensa nojaan, pidän nyt sitä pelkuruutena.
— Tuolla miehellä, lisäsi Fabian, on ehkä lapsia, jotka itkisivät isäänsä, samoin kuin minäkin samassa tilassa tekisin.
— Se olisi kehno työ, joka tuottaisi meille onnettomuutta, Rosenholz, sanoi José.
Nämät toverinsa sanat kuultuaan, peräytti kanadalainen ehdotuksensa. Hän sanoi: