Kuu oli laskenut; pyssyjen kaukaiset pamaukset olivat tauonneet, ja nyt vallitseva äänettömyys ja pimeys vaikutti, että nuo kolme ystävystä aivan hyvin tunsivat, kuinka helppo heidän olisi ollut päästä toiselle rannalle, elleivät intiaanit olisi saaneet apua; olisivatpa he voineet kuljettaa mukanaan raadellun kullanetsijänkin. Tämä oli vielä vaipuneena kuumeentapaiseen tilaan, eikä tiennyt mistään, mitä ympärillään tapahtui.
— Meillä on siis, alotti José, ensin katkaisten saarella vallinneen äänettömyyden, neljätoista päivää aikaa. Tosin meillä ei ole runsaasti muonavaroja, mutta tiedän millä voimme hädän poistaa: kalastamme ajankuluksi ja saadaksemme jotain pureskelemista.
Mutta Josén pila ei voinut poistaa synkkiä ryppyjä kanadalaisen otsalta.
— Täytyy käyttää hetket, mitkä meillä on päivän koittoon, sanoi Rosenholz.
— Mihin? kysyi José.
— Pakenemiseen. Mihin muuten?
— Ja miten se käy laatuun?
— Siinäpä pulma onkin, vastasi Rosenholz. Osaat kai uida, Fabian?
— Mitenkä muuten olisin voinut pelastua vesiputouksen hyrskyistä?
— Aivan oikein. Luulenpa pelon saattavan pääni pyörälle. Ehkäpä voimme kaivaa reijän saaren läpi ja laskeutua siitä veteen. Nyt on niin pimeä, että voimme päästä maihin intiaanein meitä näkemättä hyvän matkan päässä tästä. Odottakaahan, teen kokeen, ennenkuin alotamme.