Rajun metsästäjän sydämeen koski syvältä, kun hän kuuli näiden kahden rakastamansa miehen lausuvan näin. Intiaani oli vaiti, hän mietti varmaan.
Kun vaitioloa oli hetken kestänyt, alkoi intiaani:
— Mustalintu haluaa, että pohjan soturi anoo häneltä henkeänsä ja valkoinen anoo kuolemaa. He eivät ymmärrä toisiansa. Minun tahtoni on, että pohjan mies jättää toverinsa; sitten vannon sotilaan kunnian nimessä ja esi-isieni luiden kautta, ettei mitään pahaa tapahdu hänelle, mutta ainoastaan hänelle. Noiden kolmen täytyy kuolla.
Rosenholz ei viitsinyt vastata tähän ehtoon, joka oli vieläkin häpeällisempi kuin alkuperäinen, jolloin päällikkö tahtoi yhtyä metsästäjiin yhdessä hyökätäksensä meksikolaisten leiriin. Intiaani odotti turhaan vastausta, mikä hyväksyisi tai hylkäisi hänen ehdotuksensa. Sitten jatkoi hän:
— Valkoiset kuulevat nyt viimeisen kerran kuolinhetkeensä asti päällikön äänen. Sotilaani ovat kaikilta tahoilta piirittäneet saaren. Intiaanien verta on vuotanut, ja se vaatii kostoa. Valkoisten veri on nyt vuotava. Mutta intiaani ei halua tätä verta, kun se hehkuu sotaisesta innostuksesta, hän ottaa sen vasta, kun se on kauhusta jähmettynyt ja nälän heikontama. Hän ottaa valkoiset elävinä, ja kun hänellä on ne hallussaan, ei sotilaina, vaan nälkäisinä koirina, jotka ulvovat, saadakseen kuivan puhvelin luun, silloin on intiaani vuodattava näiden ihmisten sydänveren, jotka pelko ja kärsimykset ovat eläimiksi muuttaneet. Heidän nahastansa tekee intiaani satulan ratsulleen, heidän päänahkansa ripustaa hän jalustimiinsa ja hevosensa selkään kostonsa voiton merkiksi. Sotilaani piirittävät saarta neljätoista päivää ja jos tarvitaan, yhtä monta lisäksi, anastaaksensa valkoiset.
Nämä uhkaukset lausuttuansa katosi intiaani puiden taakse, eikä lausunut enää mitään. Mutta José ei tahtonut, että intiaani luulisi heidän peljästyneen ja huusi niin tyynesti, kuin kuohuva vihansa myönsi:
— Koira, joka et osaa muuta kuin haukkua, valkoiset halveksivat sinun tyhjiä sanojasi, vaikka ne uhkaaviltakin kuuluvat; valkoisten ruumiittenkin näkeminen karkoittaisi unesi.
Tässä tukahutti kiukku Josén äänen, ja kun ei hän enää voinut puhua, teki hän halveksivan liikkeen.
Kaikuva ivanauru seurasi Josén vastausta, mutta iloiten siitä, että oli saanut pitää viimeisen sanan, istui hän keveällä mielin. Rosenholz näki intiaanin uhkauksista ainoastaan hänen urhoollisen ja uhraavan tarjouksensa hylkäämisen.
— Voi, sanoi tuo jalo ukko huoahtaen, jos olisitte antanut minun toimia, olisin järjestänyt kaikki molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi. Nyt on liian myöhäistä; älkäämme siis enää siitä puhuko.