Nyt vasta keiju katsahti häneen. Poika oli polvillaan, etukumarassa, silmät suunnattuina lintuun, hien virratessa pieninä puroina pitkin hänen punaisia, hyttysten puremia kasvojaan. Hattu oli vinossa, vaaleat hiukset törröttivät pystyssä, rinta kohosi kiihtymyksestä, ja vieläkin hän kaikin voiminsa puristi palloa kädessään.
"Luuletteko sen onnistuneen?" kysyi hän.
Tyttö saattoi vain nyökätä. Freckles päästi helpotuksen huokauksen.
"Olipa se ankarin urakka, mitä eläissäni olen suorittanut!" huudahti hän. "Ei ihme, että Lintunainen rämeeltä tullessaan näyttää siltä kuin jos olisi käynyt läpi tulen ja veden ja nälänhädän, kun hänen täytyy kokea tällaista päivä toisensa perästä. Mutta jos luulette meidän onnistuneen, niin kyllä se kaiken vaivan ansaitsi, ja minä olen niin iloinen kuin kukaan muu."
He pistivät kameran huolellisesti takaisin koteloon ja palasivat tielle.
Silloin Freckles päästi riemun valloilleen.
"Nyt mennään kertomaan tästä Lintunaiselle!" huusi hän hurjasti hyppien ja hattuaan heiluttaen. "Me saimme sen! Panen vetoon vaikka talonhinnan, että se onnistui!"
Käsi kädessä he kirmasivat rämeen pohjoiseen päähän kiljuen: "Me saimme!" kuin nuoret intiaanit eivätkä joutaneet ajattelemaan, mitä nyt olivat tekemässä, kunnes iso sinisenharmaa lintu, jolla oli pitkä kaula ja puujalkain mittaiset koivet, siipiään räpytellen kohosi ilmaan ja purjehti yli Limberlostin.
Tyttö valahti kalmankalpeaksi ja tarttui Frecklesiin molemmin käsin.
Poika läähätti häpeissään ja kääntyi poispäin.
Niin ajattelemattomasti pelottaa pois Lintunaisen malli! Sehän oli hänestä pahin rikos. Hän ojensi kätensä noustessaan ylös päivänpaahtamana, hyttysten puremana ja hikeä valuvana ja huudahti: "Herra siunatkoon teitä, lapsoset!" Ja kuulosti tosiaan siltä kuin hän olisi sitä tarkoittanutkin.