"Niin… mutta…" änkkäili keiju hämmentyneenä.
Freckles ehätti hänelle avuksi.
"Kaikki nuhteet teidän täytyy antaa minulle. Minä luulin, että olimme saaneet pikku kanan oikein hyvin kuvatuksi ja olin niin huumaantunut ilosta, että pääni meni ihan pyörälle, ja sitten minä tahdoin, että juostaisiin kertomaan Lintunaiselle. Ja kuin hullu minä läksin juoksemaan ja melkein laahasin keijua mukanani."
"Vai niin, Freckles!" muistutti tyttö. "Oletteko hupsu? Tietysti kaikki oli minun syyni. Minä olen ollut hänen kanssansa satakin kertaa. Minä tiesin kyllä, etten saanut antaa minkään — en minkään — pelottaa pois hänen lintuaan. Minä olin niin höperö, että unohdin. Vika on kokonaan minun, eikä hän koskaan anna sitä minulle anteeksi."
"Kyllä hän antaa", vakuutti Freckles. "Ettekö sanonut jo ensi päivänä, että jos ihmiset pelottaisivat pois hänen lintunsa, hän melkein saattaisi tappaa heidät? Kaikki johtuu minun hupsuudestani enkä koskaan anna sitä itselleni anteeksi!"
Lintunainen laskeutui notkoon Käärmeojan suulle ja kahlasi ruohon läpi heitä kohti pari kameraa ja vettä valuva kolmijalka taakkanaan.
"Jos sallitte minunkin sanoa sanan, hyvät lapset", virkkoi hän, "niin kerronpa teille ottaneeni kolme kuvaa tuosta junkkarista".
Tyttö huoahti syvään helpotuksesta, ja samalla Frecklesinkin kasvot hieman kirkastuivat.
"Kaksi niistä", jatkoi Lintunainen, "kaislikossa — toisen edestä, töyhtö alhaalla, toisen vinosti takaa, töyhtö pystyssä; ja viimeisen lennosta, juuri teidän tullessanne. Olin suorastaan rukoillut, että jokin saisi sen nousemaan ilmaan siltä taholta ja lentämään kameraan päin, sillä se oli kahlaten kiertänyt ympäri, enkä silloisessa asennossani itse voinut mitään. Ymmärrättekö? Ei mitään syytöksiä, kun saitte hartaan toivoni toteutumaan."
Freckles astui askeleen häntä kohti.