"Työmiehet ovat tulleet", huusi Freckles. "He ovat raivaamassa leirin paikkaa. Mennäänpä auttamaan heitä."
"Eikö pitäisi ensin merkitä tämä puu uudelleen?" varoitti tyttö. "Se on aika kaukana täällä. Ja niitä on sellainen joukko ja kaikki niin toistensa näköisiä. Olisimmepa aika tomppeleita, jos ensin löytäisimme ja sitten hukkaisimme."
Freckles nosti näreen asettaakseen sen takaisin, mutta keiju viittasi häntä jättämään sen.
"Ottakaa esille käsikirveenne", sanoi hän. "Minä ennustan, että tämä on arvokkain puu koko rämeellä. Te löysitte sen. Nyt saatte leikillä olla minun ritarini. Naulatkaa siihen minun värini."
Hän irroitti hiuksistaan sinisen nauhan, nousi varpailleen ja piteli sitä kaksin kerroin käännettynä puuta vasten. Freckles käänsi katseensa hänestä ja kiinnitti nauhan vapisevin käsin. Keiju oli sanonut häntä ritariksensa. Herra Jumala, kuinka hän rakasti keijua! Täytyi salata kasvot, muutoin keijun virkut silmät varmaankin lukisivat, mitä hän kaikin mokomin koetti kätkeä. Hän ei tohtinut painaa huuliansa tuota nauhaa vasten sillä hetkellä, mutta illalla hän aikoi palata sen tekemään. Loitottuaan kappaleen matkaa he kääntyivät kumpikin katsomaan, ja aamutuulonen pani sinisen nauhan liehumaan jäähyväisiksi.
He painalsivat hyvää vauhtia eteenpäin.
"Minua säälittää lintujen säikyttäminen", sanoi tyttö, "mutta onpa niiden miltei jo aika lähteä pois. Se on minusta kauheaa, että metsä hävitetään, mutta eikö ole hauska kuulla tuota kelpo kirveitten kalketta, kun ei enää tarvitse heristää korviaan eroittaakseen kaikenlaisia salaisia ääniä? Eikö ole suloista kulkea vapaasti ja avoimesti, niin että pahimpana pelättävänä vain on joku käärme tai myrkyllinen yrtti?"
"Voi!" sanoi Freckles pitkään hengähtäen, "se on ihanampaa kuin aavistattekaan, keiju. Ei kukaan osaa arvata, mitä minä olen saanut kokea voidakseni täyttää isännälle antamani lupauksen ja kestää tähän päivään saakka. Eikö ole suurenmoista, ettei mitään muuta vahinkoa ole sattunut kuin tuo veres kanto, mutta senkin runko on pelastettu, ja tämä uusi puu, josta nyt pitää ilmoittaa? Ehkäpä herra McLean unohtaa sen kannon, nähdessään tämän puun."
"Ei hän voi sitä unohtaa", sanoi tyttö ja vastaukseksi Frecklesin hämmästyneeseen katseeseen lisäsi: "sillä hänellä ei ole koskaan ollut mitään syytä sitä muistaa. Hän ei olisi osannut itse tehdä rahtuakaan paremmin. Niin sanoo isäni. Teissä ei ole mitään syytä, Freckles."
Tyttö ojensi hänelle kätensä, ja kuin kaksi lasta he pistivät juoksuksi, päästessään lähemmäksi työmiesjoukkoa. He läksivät rämeen läntistä tietä ja seurasivat polkua, kunnes tapasivat miehet. Tytölle se oli hurmaava näky. Linjan länsiosan varjoisimmalla paikalla, rämeen partaalla ja aivan lähellä Frecklesin majaa, miehet olivat katkomassa pensaita ja raivaamassa tilaa isolle teltalle makuukortteeriksi ja toiselle ruokailusuojaksi, ja kyhäämässä lautahökkeliä kokille. Ajomiehet purkivat kuormiaan, hevoset riipivät lehtiä pensaista, ja joka mies otti kohdaltaan osaa Limberlostin uuden leirin pystyttämiseen.