Freckles auttoi keijua kapuamaan siimekseen eräälle telttakangasta kuljettavalle vaunulle. Tyttö veti jalastaan säärykset, pyyhki tulistuneita kasvojaan ja katseli ympärilleen iloisena ja tarkkaavaisena.
Miehistö oli huolellisesti seulottu, ja McLean tunsi nyt, ettei joukossa ollut ainoatakaan miestä, joka ei ollut luotettava.
Kaikki he olivat kuulleet, kuinka uskaliaasti tyttö oli ratsastanut pelastaakseen Frecklesin, ja monet heistä olivat olleet mukana apujoukossa. Toiset, senjälkeen joukkoon liittyneet, olivat kuulleet tarinaa kerrottavan kaikissa eri vaiheissaan iltaisin moskiittitulien ääressä. Melkein kaikki tunsivat tytön näöltä, hän kun niin paljon liikkui metsissä Lintunaisen keralla, ja samoin hänen isänsä, asemansa ja upean kotinsa. Kuinka tahansa hän olisi heitä kohdellut, eivät he olisi siitä pahastuneet, mutta hänen ei oltu koskaan huomattu osoittavan kopeutta. Hän oli luonteeltaan ystävällinen ja avomielinen. Jokaista hän rakasti, jokaista kohtaan hänessä oli myötätuntoa. Hänen anteliaisuuttaan ei rajoittanut muu kuin antamisen mahdollisuus.
Hän tuli polkua pitkin, käsi kädessä punatukkaisen, pisamanaamaisen metsänvartijan kanssa, jota pelastaaksensa hän vain muutama viikko sitten oli ylenpalttisesti ponnistellut, innoissaan juosten päästäksensä perille ja naurusuin lausuen oikealle ja vasemmalle tervehdyksensä: "Hyvää huomenta, herrat!" Kiivettyään turvalliseen paikkaan telttatarpeiden kuorman päälle hän istui siinä kangaspakalla kuten kuningatar valtaistuimellaan. Ei ollut sitä miestä työläisten joukossa, joka ei olisi käynyt tappeluun hänen puolestaan. Hän oli yleisen veljeyden elävä vertauskuva. Heidän parissaan ei ollut ainoatakaan miestä, jolle neitosen jalojen kasvojen tai hienojen vaatteitten olisi tarvinnut opettaa, että häntä kohtaan oli osoitettava kaikkea sitä kunnioitusta, joka kuuluu herrasväen naisille. Se toveruuden henki, joka hänestä huokui, vaati oman erikoisen veronsa, ja miehille tuotti suorastaan iloa osoittaa hänelle kunnioitustansa ja olla hänelle mieliksi.
Kun he kiirehtivät kuormavaunun luo, pyysi hän Freclclesiltä: "Sallikaa minun kertoa puusta!"
"Tietysti", vastasi Freckles.
Samaa hän varmaankin olisi sanonut, jos tyttö olisi pyytänyt saada katkaista hänen kaulansa. Kun McLean saapui ratsain, tapasi hän tytön tulehtuneena ja loistavana istumassa vaunujen päällä kädet jo vallan täynnä. Eräs miehistä, joka oksi vaivaistammea, oli tuonut hänelle kourallisen tulipunaisia lehtiä. Toinen oli taitellut hänelle kimpun viehättäviä suokukkia. Pensasta pois kaivaessaan oli joku kolmas keksinyt somarakenteisen, sievästi sisustetun pikku pesän, joka oli eheä kuin äsken rakennettu.
Keiju näytteli aarteitaan ja tervehti McLeania: "Hyvää huomenta,
Limberlostin herra isäntä!"
Työmiehet hurrasivat, ja McLean kumarsi hänelle syvään.
"Kuunnelkaa jokainen!" huusi tyttö nousten seisaalle. "Minulla on jotakin sanomista. Freckles on nyt vartioinut täällä toista vuotta ja jättää teille Limberlostin eheänä, puutakaan hukkaamatta; ja päälle päätteeksi hän on juuri tänä aamuna keksinyt kaikkein kallisarvoisimman puun: tuolla itäisellä linjalla, aivan lähellä sitä, jonka veitte pois. Wessner oli siitä puhunut ensi kerralla käydessään. Huutakaa nyt kaikki yhdestä suusta: eläköön Freckles!"