"Minäpä tulen katsomaan sen kaatamista", huudahti tyttö. "Minussa on jonkinlaista äidillistä kiintymystä siihen puuhun."
McLeania se huvitti suuresti. Hän olisi tohtinut panna panttiin vaikkapa henkensä sekä keijun että Frecklesin rehellisyydestä, ja kuitenkin heidän ilmoituksensa puun löytämisestä erosivat toisistaan melko lailla.
"Sanokaapa minulle", virkkoi isäntä leikkisästi, "eiköhän minulla ole oikeus sitä tietää? Kuka oikeastaan keksi sen puun?"
"Freckles", vastasi tyttö kerkeästi ja varmasti.
"Mutta hän sanoo aivan yhtä varmasti, että te sen löysitte. En ymmärrä koko juttua."
Tytön silmistä välähti totinen katse täynnä vakavuutta. Hän vilkaisi ympärilleen ja kun ei nähnyt pyyheliinaa eikä pesuvatia, ojensi kätensä, jotta Sears kaataisi vettä niille. Kuivattuaan ne sitten hameensa helmaan hän kiipesi vaunuihin.
"Minä kerron teille, kohta kohdalta, kuinka se tapahtui" sanoi hän, "ja sitten saatte päättää, ja Freckles ja minä kyllä alistumme tuomioonne".
Lopetettuaan kertomuksensa hän lisäsi nauraen: "Sanokaa nyt, korkeasti oppinut tuomari, kumpi meistä puun keksi?"
"Hitto sen tietää, mutta en minä!" huudahti McLean. "Mutta jokseenkin täsmällinen on mielikuvani siitä, kuka siihen kiinnitti sinisen nauhan."
Isäntä hymyili merkitsevästi Frecklesille, joka juuri samalla yhtyi heihin, sillä he olivat aikoneet pyytää yhtiötä varaamaan riittävästi puuviilua tuosta samaisesta vaahterasta teettääkseen mitä koreimman yöpöydän keijulle hänen osallisuutensa palkkioksi.