"Mitä sinä tahdot omastasi?" kysäisi McLean Frecklesiltä.

"Jos teille sopii, otan minä osalleni musiikkitunteja — anteeksi, äänikultuuria", vastasi Freckles nauraen.

McLean hymähti, sillä Frecklesin ei tarvinnut muuta kuin kerran kuulla tai nähdä heti oppiaksensa, niinkuin janoinen maa imee vettä.

Keiju sijoitti McLeanin pöydän yläpäähän. Itse hän asettui alapäähän, oikealla puolellaan Freckles, ja työmiehet, pestyinä, harjattuina ja sievistettyinä, niin etteivät olleet tuntea itseään, täyttivät sivut. Siitä tuli hiukan väkinäistä. Ja sitten miehet pelkäsivät kukkia, kiilloitettuja pöytäkaluja ja ennen kaikkea arkailivat tytön soreata olentoa. Ei missään muualla ihmiset siinä määrin paljasta hyvän kasvatuksen ja sivistyksen puutetta kuin ruokaillessa. Lojua pöydällä, kahmaista veitsellä, pureskella ääneen, hotkia kahvia ja joka palalla painaa päänsä alas kuin kilpikonna — sitä he eivät olleet älynneet panna merkille, ennenkuin keiju, joka istui suorana kuin tikku, äkkiä johdatti heidät muistamaan, että heilläkin oli selkäranka. Vaistomaisesti joka mies ojensi selkänsä.

17. luku.

FRECKLES PANEE RAKKAUDESTA HENKENSÄ ALTTIIKSI JA RUNNELTUU.

Puun luo pääseminen oli paljon vaikeampi urakka kuin McLean oli luullutkaan. Työmiehet voivat paraiten lähestyä sitä itäiseltä ulkosyrjältä, mutta sitten kun he olivat päässeet itäisen käytävän suulle, oli vielä jäljellä runsaan kilometrin pituinen, melkein läpitunkematon tiheikkö, isoja ja pieniä puita ja kaikenkokoisia pensaita. Muutamin paikoin oli mutapaikat täytettävä, jotta saataisiin hevosille ja vaunuille luja pohja ja voitaisiin kuljettaa raskaita kuormia. Kului moniaita päiviä, ennenkuin he saivat raivatuksi tien tuon komean puun luo ja olivat valmiit sen kaatamaan.

Kun sahaaminen alkoi, oli Freckles myöskin jo pitämässä vahtia pitkin tietä siihen suuntaan, missä sen leikkasi pikku kanasen puulta johtava polku. Hän oli käynyt täällä ennen miesten tuloa ja ottanut pois sinisen nauhan. Huolellisesti laskoksille käännettynä sitä nyt säilytettiin hänen povellaan. Hänelle kangasti siitä nauhasta moninkertainen ilo, kun hän ensi kuussa lähtisi kaupunkiin aloittamaan opintonsa ja uneksimaan kesänsä uudelleen. Se antaisi tapahtumille todellisuustuntua. Kun hän olisi puettu kuin muutkin miehet ja olisi työssänsä, tiesi hän kyllä, mihin panisi tämän kallisarvoisen sininauhan. Siitä tulisi hänelle onnentähti, ja sitä hän aina pitäisi mukanaan säilyttääkseen elävänä muistissaan sen päivän, jona keiju oli sanonut häntä ritarikseen.

Kuinka hän opiskelisi ja voi, kuinka hän laulaisi! Voisikohan hän täyttää McLeanin toiveet ja saisiko keijukin ylpeillä hänen tähtensä? Jospa hänestä vain voisi tulla oikea ritari!

Hän ei voinut ymmärtää, miksi keiju ei ollutkaan saapunut. Olihan hän halunnut nähdä puuta kaadettavan. Hän myöhästyisi kerrassaan, ellei tulisi jo pian. Olihan hän saanut tietää että kaikki olisi valmista tänä aamuna, ja luvannut varmasti olla siellä. Miksi Herran nimessä hän myöhästyi juuri tällä kertaa?