McLean oli ratsastanut kaupunkiin. Jos hän olisi ollut täällä, olisi Freckles pyytänyt häntä viivyttämään kaatamista, mutta ei kernaasti halunnut pyytää työmiehiä. Hänellähän ei ollut siihen valtuutta, vaikka arvelikin, että miehet odottaisivat; mutta jostakin syystä häntä ujostutti tuon pyynnön esittäminen, niin että hän odotti, kunnes varsinainen työ oli jo päättynyt. Saha oli otettu pois, ja miehet antoivat jyriseviä iskuja sille puolelle puuta, jonne sen piti kaatua, kun McLean tuli ratsastaen.
Ensi sanoikseen hän tiedusteli keijua. Kun Freckles ilmoitti, ettei hän ollut vielä tullut, antoi isäntä heti määräyksen pysähdyttää työt puun kaatamiseksi, kunnes hän saapuisi, sillä hän tajusi, että tyttö todellakin oli puun keksinyt, ja jos hän halusi nähdä sen kaatamisen, piti hänen se nähdä. Kun miehet väistyivät paikaltaan, tarttui voimakas tuulenpuuska puun latvaan, joka kohosi korkealle yli kumppaneittensa. Juurelta kuului pahaenteistä ratinaa, mahtava puu vavahteli, ja juuri sillä taholla, jonne sen oli määrä kaatua, työntäytyivät pensaat kahtaanne, ja lomasta livahtivat esiin keijun hymyilevät kasvot.
Kauhistuksen ulina pääsi miesten kuivista kurkuista, ja nähdessään kuolemantuskan heidän silmissään hän pysähtyi äkkiä, silmäsi ylös ja käsitti asian.
"Etelään!" karjaisi McLean. "Juoskaa etelään!"
Tyttö seisoi avutonna. Hän ei ilmeisesti tietänyt, missä päin etelä oli. Toisen kerran iso puu verkalleen vavahteli. Miehet seisoivat kaikki liikkumatta, mutta Freckles ryntäsi puun ohitse ja juoksi pitkin harppauksin. Hän koppasi tytön syliinsä ja syöksyi pensaikon läpi pelastusta etsien. Runko oli jo puoleksi kallellaan heidän ylitsensä, kun muuan lähellä oleva puu hetkiseksi pysäytti sen kaatumisen. He näkivät Frecklesin jalan luiskahtavan, ja hän suistui päistikkaa maahan tyttö sylissään.
Miehet päästivät kamalan huudon, ja McLean peitti kasvonsa. Samassa silmänräpäyksessä Freckles oli taas pystyssä, kantaen tyttöä ja ponnistaen eteenpäin. Ulommaiset oksat olivat jo heidän kohdallaan, kun he näkivät Frecklesin heittävän kannettavansa, kasvot alaspäin, mutaan niin kauas kuin suinkin jaksoi. Sitten hän juoksi jälkeen koettaakseen suojata hänen ruumistaan omallansa, vilkaisi taaksensa, olivatko he vielä vaarassa, ja ojennetuin käsivarsin jännitti itsensä ottaakseen iskun vastaan. Oksat peittivät heidät toisten näkyvistä, ja kaamea räsähdys tärisytti maata.
McLean ja Duncan juoksivat esiin kirveet ja sahat mukana. Muut miehet seurasivat, ja he ryhtyivät pelastustyöhön vimmatusti. Heistä tuntui ihmisiältä, ennenkuin he saivat vilahdukselta nähdä tytön sinistä hametta, ja se yllytti heidän tarmoaan. Duncan lankesi polvilleen hänen viereensä ja kaivoi käsin maata hänen aitansa. Muutaman sekunnin kuluttua hän saattoi vetää esille tytön, joka oli huumaantunut, mutta varmaankaan ei pahemmin loukkaantunut.
Freckles makasi hieman kauempana puun alla, missä iso oksa naulasi hänet maahan. Hänen silmänsä tuijottivat oudon avoimina, mutta hän oli täysin tajuissaan. Duncan alkoi kaivaa hänenkin aitansa, mutta Freckles pysäytti hänet.
"Ette voi liikuttaa minua", sanoi hän. "Täytyy katkaista oksa ja nostaa se pois. Kyllä minä tiedän."
Kaksi miestä juoksi hakemaan isoa sahaa. Eräät muut kävivät käsiksi oksaan ja kannattivat sitä. Lyhyessä ajassa se oli poissa ja Freckles vapaana.