"Kiitos kaikesta", läähätti hän. "Missä ovat miehet?"
"Ne ovat kaikki täällä", vastasi isäntä, "paitsi paria miestä, jotka ovat lähteneet hakemaan lääkäriä, rouva Duncania ja Lintunaista".
"Ei maksa vaivaa yrittää mitään", sanoi Freckles. "Älkää vain unohtako puuhkaa ja joululahjaa, varsinkaan puuhkaa!"
Heidän yläpuolellaan kuului niin erikoista liikehtimistä, että se kiinnitti Frecklesin huomiota tällä kuolonvakavallakin hetkellä. Hän katsahti sinne, ja tyytyväinen hymy väikkyi hänen kärsivillä kasvoillaan.
"Kas, eikös siinä ole pikku kanaseni!" huudahti hän heikosti. "Se lienee nyt tekemässä ensimmäistä lentokoetta pesästänsä. Nyt Duncan voi saada ison vesialtaansa."
"Pikku kanahan se minutkin myöhästytti", puhui keiju. "Minun oli niin kova kiire päästä tänne, että unohdin tuoda sille aamiaista vaunuista. Sen oli varmaankin aika nälkä, sillä kulkiessani puun ohitse se läksi perässäni. Se hoippui niin kummallisesti ja siirtyi niin hitaasti puulta puulle pensaikon halki, että minun oli pakko odottaa, sillä enhän toki voinut ajaa sitä takaisinkaan."
"Tietenkään ette voinut. Minun linnullani on niin hyvä ymmärrys, ettei se kääntynyt takaisin, kun sai seurata teitä", riemuitsi Freckles aivan kuin ei olisi käsittänyt, että se viivähdys juuri maksoi hänen henkensä. Sitten hän makasi hiljaa miettiväisenä, mutta kysyi pian: "Vai niin, minun pikku kanaseniko se siis viivästytti teitä, keiju?"
"Niin juuri", vastasi tyttö.
Kova tuska värähdytti Frecklesiä, ja kasvoilla vilahti epätietoinen ilme.
"Koko kesän olen kiittänyt Jumalaa sen mustan sulan putoamisesta ja kaikesta ilosta, mitä se on minulle tuonut", mutisi hän, "mutta näyttää siltä kuin…"