"Odottakaahan vähän, keiju!" läähätti hän viimein. "Antakaa minulle hieman aikaa!"
Tyttö malttoi mielensä ja nousi seisaalle. Hän kostutti Frecklesin kasvoja, silitti tukkaa ja antoi juotavaa. Hänestä tuntui kuluvan kokonainen iankaikkisuus, ennenkuin nuorukainen kääntyi häneen päin. Heti hän polvistui uudelleen, vei Frecklesin käden rinnalleen ja nojasi siihen poskensa.
"Puhukaa nyt, Freckles", kuiskasi hän lempeästi.
"Jos voin", sanoi toinen tuskaisesti. "Tätä vain tarkoitan. Te olette kuin enkeli ja minä maankiertäjä. Teillä on terve ruumis, ja te olette kaunein kaikista. Teillä on kaikkea mitä rakkaus, hellä kasvatus ja raha voivat antaa. Minulla on niin paljon tyhjääkin vähemmän etten luule itselläni koskaan olleen edes syntymisen oikeutta. Se on varma asia: ei kukaan ole tahtonut tietää minusta perästäpäin eikä luonnollisesti ennenkään. Jonkun olisi pitänyt kertoa se teille jo aikoja sitten."
"Jos siinä on kaikki, mitä teillä on sanomista, niin olen sen tiennyt jo hyvän aikaa", vastasi tyttö lujalla äänellä. "Herra McLean kertoi sen isälleni ja hän minulle. Siitä minä rakastan teitä vain sitä enemmän ja tahdon korvata kaikki mitä olette kaivannut."
"Sitten en teitä ymmärrä", sanoi Freckles hämmentyneenä. "Ettekö voi käsittää, että jos te suostuisitte ja teidän isänne tulisi tarjoamaan teitä minulle, minä en voisi kajota edes kengänrihmoihinne rakkaudessa — minä, jonka omaiset ottivat minut vimmastuneina vastaan, leikkasivat poikki toisen käteni ja työnsivät minut ulos pakkaseen kuolemaan. Minulla ei ole nimeä juuri yhtä paljon siksi, ettei minulla ole oikeutta mihinkään, kuin siksi, etten sitä tunne. Kun olin pieni, päätin etsiä isääni ja äitiäni vanhemmaksi tultuani. Nyt tiedän, että äitini heitti minut luotaan ja isäni oli kukaties varas ja varmasti valehtelija. Te olette säälinyt kärsimyksiäni ja valvonut vuoteeni ääressä, ja siinä ovat ajatuksenne menneet sekaisin, rakas keiju; siksi minun tulee ajatella teidänkin puolestanne. Jos voisittekin unohtaa silvotun käteni, ja sen paikan, jossa olen kasvanut, ja että minulla ei ole mitään nimeä teille annettavana, ja jos kuitenkin tahtoisitte ottaa minut sellaisena kuin olen, saattaisivat jonakuna päivänä sellaiset ihmiset, jollaisia minun omaisteni täytyy olla, tuppautua teitä vaivaamaan. Minun oli tapana rukoilla joka ilta ja aamu ja monta kertaa päivälläkin että saisin nähdä äitini. Nyt rukoilen vain pian kuollakseni ja ettei minun koskaan tarvitsisi nähdä häntä. Se ei ole mitenkään mahdollista, keiju. Se on vain hurja haave teidän suloisessa päässänne. Voi, armahtakaa minua, suudelkaa vielä kerran ja antakaa minun kuolla!"
"En millään ehdolla!" huudahti tyttö. "En milloinkaan, jos siinä ovat kaikki syynne. Juuri omassa päässänne on hurja haave, mutta minä voin kyllä käsittää, kuinka se on syntynyt. Kun olette ollut teljettynä kunnalliskotiin suurimman osan elämästänne ja nähnyt joka päivä lapsia, jotka olivat vanhempiensa laiminlyömiä ja hylkäämiä, niin aloitte uskoa, että omat vanhempanne tekivät samalla muotoa; ja kuitenkin on monta muuta parempaa mahdollisuutta. Tuhansia nuoria pariskuntia tulee tähän maahan perustaen perheen, eikä heillä ole mitään sukulaisia täällä. Chicago on suuri, häijy kaupunki, ja aika ihmisetkin voivat täällä kadota jäljettömiin monin tavoin, ja kuinka silloin voisi löytää niitä, joiden haltuun heidän pikku lapsensa on uskottu? Samalla hetkellä, kun isäni kertoi minulle miltä asia teistä näytti, aloin sitä miettiä, ja minä olen tullut siihen tulokseen, että olette kerrassaan väärässä. Minulla oli aikomus pyytää isääni tai Lintunaista puhumaan teille siitä, ennenkuin lähtisitte opiskelemaan, mutta asiain näin ollen lienee parasta, että teen sen itse. Kaikki on minulle niin selvää. Jospa saisin teidätkin ymmärtämään!"
Hän painoi kasvonsa patjaan ja nosti ne sitten jälleen, mutta kirkastuneina.
"Nyt olen keksinyt!" huudahti hän. "Voi, rakkaani! Minä voin tehdä sen niin selväksi! Freckles, voitteko kuvitella näkevänne Limberlostia kiertävän polun? No, kun seurasimme sitä, niin tiedätte, että siellä oli kohtia, missä ilkeitä, piikkisiä ohdakkeita kasvoi tien poikki, ja te kuljitte edellä ja sauvallanne painoitte ne syrjään, jotta ne eivät repisi vaatteitani. Toisin kohdin taas oli isoja kiiltäviä lätäköitä, missä kasvoi viehättäviä lumivalkoisia liljoja, ja te kahlasitte poimimaan niitä minulle. Oi, rakas ystävä, ettekö näe? Niinhän asia on! Mihin vain tuuli kuljetti ohdakkeenhaivenia, siihen nousi uusia ohdakkeita piikkeineen; ja missä noita liljan siemeniä varisi liejuun, siinä kukki puhtaanvalkoisia uusia liljoja. Mutta ei koskaan, Freckles, ei Limberlostissa eikä muualla maailmassa ole koskaan ollut paikkaa, missä ohdake olisi lennellyt ilmassa ja kasvanut liljankukaksi. Ohdakkeet kasvavat ohdakkeista, ja liljat toisista liljoista. Rakas Freckles, ajatelkaa sitä. Teidän täytyy käsittää. Te olette lilja, kauttaaltaan. Te ette koskaan olisi voinut kasvaa ohdakepensaasta.
"Mistä te saitte miehuuden lähteä Limberlostiin, sen kauhuja uhmaamaan? Te peritte miehuuden kelpo isän verestä, rakas ystävä. Mistä te saitte sen uljuuden, joka yllytti teitä yli kokonaisen vuoden jatkamaan tointa, vaikka harvat miehet olisivat ensinkään ottaneet sitä vastaan? Te saitte sen uljaalta äidiltä, se on varmaa. Te kävitte toiskätisenä ahdistamaan miestä, joka oli melkein kahta vertaa isompi, ja taistelitte kuin paholainen, vain sen luulottelun takia, että saattaisitte olla petollinen ja epärehellinen. Olisiko teidän isänne tai äitinne voinut olla valheellinen? Tässä te nyt makaatte kuolemaisillanne rakkauden kaipuuseen. Mistä teihin on tullut sellainen rakastamisen lahja? Sitä ette ole perinyt kovettuneilta, sydämettömiltä olennoilta, jotka voivat silpoa teidät ja tahallaan jättää kuolemaan, se on varma asia. Te kerroitte kerran pelastaneenne ison härkäsammakkonne kalkkarokäärmeeltä. Tiedätte vallan hyvin sen tehdessänne antautuneenne hirveään vaaraan. Ja kumminkin tahdotte vuosikausia kiduttaa itseänne sillä ajatuksella, että kenties oma äitinne on katkaissut tuon käden. Hävetkää toki, Freckles! Teidän äitinnekö olisi tehnyt näin…"