"Freckles, minä… minä koetan kosia teitä. Voi, ettekö voi auttaa minua vähäisen? Se on kauhean vaikeata yksin. Minä en tiedä, kuinka sen oikeastaan sanoisin, mutta minä rakastan teitä, Freckles. Minun täytyy saada teidät, ja nyt kai minun on… minun on paras suudella teitä."
Hän nosti punastuneet kasvonsa ja urheasti painoi kuumeiset, värähtelevät huulensa Frecklesin huulille. Kuin apilantuoksu tunkeutui hänen hengityksensä nuorukaisen sieraimiin, ja kutrit koskettivat hänen kasvojaan. Sitten tyttö katsoi häntä moittivasti silmiin.
"Freckles", läähätti hän, "Freckles! Enpä luullut, että te voisitte olla ilkeä."
"Ilkeäkö, keiju? Teitäkö kohtaan ilkeä?" toisti Freckles huohottaen.
"Niin", vastasi tyttö. "Oikein häijy. Kun joku teitä suutelee, niin jos teissä on rahtuakaan sääliä, pitäisi teidän vastata suudelmaan, edes hieman. Nytpä koetan uudelleen, mutta tahdon myös, että pikkusen autatte minua. Te ette kai ole niin sairas, ettette voisi vähän auttaa", rukoili hän.
Frecklesin jäntevä käsi puristui peitteellä nyrkkiin. Hänen leukansa viittasi kattoon päin, ja pää heittelehti edestakaisin.
"Jeesus!" parahti hän tuskissaan. "Sinä et ole ainoa ristinpuuhun naulittu!"
Tyttö sieppasi Frecklesin käden ja veti sen rintaansa vasten.
"Freckles!" vaikeroi hän kauhuissaan. "Freckles! Erehdynkö minä? Ettekö te haluakaan minua?"
Frecklesin pää heittelehti yhä sanattomassa kärsimyksessä.