Hän pujahti McLeanin ohitse Frecklesin huoneeseen, sulki oven ja väänsi sen lukkoon.
18. luku.
FRECKLES HYLKÄÄ RAKKAUDEN, KUN EI TIEDÄ SYNTYPERÄÄNSÄ KUNNIALLISEKSI, JA KEIJU LÄHTEE SITÄ TUTKIMAAN.
Freckles makasi laakealla patjalla, ruumis liikkumattomana kipsisiteissä, poikkinainen käsivarsi tavallisuuden mukaan piilossa. Hänen katseensa kiintyi heti ahneesti keijun kasvoihin. Kevein askelin tämä astui hänen luoksensa ja äärettömän hellänä kumartui hänen puoleensa, mutta samassa hänen sydäntänsä kouristi pojan ulkomuodossa tapahtunut muutos. Freckles näytti niin heikolta, kaihoiselta, lopen toivottomalta ja yksinäiseltä. Tyttö saattoi nähdä, että yö oli ollut pelkkää kauhua.
Ensi kertaa hän yritti kuvitella olevansa Frecklesin sijassa. Miltä tuntuisi, jos ei olisi vanhempia, ei kotia, ei nimeä? Ei edes nimeä! Se oli pahinta kaikista. Se merkitsisi, että oli eksynyt, eksynyt kerrassaan ja toivoa vailla. Tyttö tarttui humisevaan päähänsä ja horjahti, koettaessaan syventyä tähän kuvitelmaan. Hän vaipui polvilleen vuoteen viereen, pujotti käsivartensa päänalusen alle ja painoi huulensa hänen otsalleen. Ruhjoutunut hymyili heikosti, mutta hänen kaihoinen ilmeensä näytti sitä vihlovammalta. Se viilsi tytön sydänjuuria myöten.
"Rakas Freckles", sanoi hän, "teidän silmissänne on tänä aamuna kokonainen kertomus. Kertokaapa se minulle."
Freckles hengähti syvään, vavahtaen.
"Keijukaiseni", pyysi hän, "olkaa jalomielinen! Ajatelkaa minua hieman. Minun on niin koti-ikävä, olen niin uupunut, rakas keiju; päästäkää minut lupauksestani. Antakaa minun mennä."
"Miksi niin, Freckles?" sopersi tyttö. "Te ette tiedä, mitä pyydätte. Antaako teidän mennä! En voi. Minä rakastan teitä enemmän kuin ketään muuta, Freckles. Minusta te olette paras ihminen mitä koskaan olen tuntenut. Minä olen jo suunnitellut meidän molempien elämää. Minä tahdon, että te saatte opiskella ja syventyä kaikkeen mitä laulun alalla voi oppia, heti kun jälleen olette terve. Silloin kun olette saanut lisää oppia, olen minäkin päässyt opistosta, ja sitten minä haluan" — hän empi hetkisen — "minä haluan teistä todellista ritariani, Freckles, ja että sanotte minulle pitävänne minusta — hiukan. Minä olen ensi hetkestä asti ajatellut teitä lemmitykseni. Minä en voi luopua teistä, paitsi jos ette pidä minusta. Mutta te pidätte minusta — hieman ainakin — eikö niin, Freckles?"
Freckles lepäsi siinä hurstia valkeampana, silmät naulattuina kattoon ja hengityksen sihistessä kuivien huulten lomitse. Tyttö odotti tuokion verran hänen vastaustansa, ja kun ei mitään kuulunut, painoi hän punastuvat kasvonsa hänen vierelleen päänaluselle ja kuiskasi hänen korvaansa: