"Jos sen tietäisin, keiju", puhui hän juhlallisesti, "niin ette voisi tappaa minua, vaikka kaataisitte Limberlostin isoimman puun minut ruhjomaan".
"Ryhtykää sitten oikein työhön", sanoi tyttö, "ja ennen iltaa minä todistan teille ainakin yhden asian. Minä voin helposti näyttää teille, kuinka suuresti äitinne teitä rakasti. Siitä tulee ensi askel, ja loppu seuraa kyllä perästä. Jos isäni ja herra McLean ovat niin kärkkäät kuluttamaan rahaa, niin annanpa heille siihen tilaisuuden. Muuten en voi käsittää, kuinka emme älynneet, mikä tunne teissä oli, ja ryhtyneet toimiin jo viikkoja sitten. Me olemme olleet kamalan itsekkäitä. Meidän on kaikkien ollut niin mukava olla, ettemme koskaan pysähtyneet ajattelemaan, mitä muut ihmiset kärsivät silmäimme edessä. Ei kukaan meistä ole sitä käsittänyt. Minä palkkaan Chicagon sukkelimman etsivän, ja sitten käymme yhdessä työhön. Eihän se ole mitään siihen verraten, mistä ihmiset ottavat selon. Me käymme siihen käsiksi kynsin hampain ja näytämme teille yhtä ja toista."
Freckles tarttui hänen hihaansa.
"Äitini, äitini!" huuteli hän kummissaan. "Sanoitteko, että voisitte saada selville jo tänä päivänä, rakastiko äitini minua? Kuinka? Voi, keiju! Millään muulla ei ole väliä, kunhan vain ei äitini ole sitä tehnyt!"
"Maatkaa siis levollisena", sanoi tyttö luottavaisesti. "Äitinne ei ole sitä tehnyt. Teidän kaltaistenne poikien äidit eivät semmoista tee. Minä ryhdyn asiaan heti paikalla ja todistan sen teille. Ensi työksi menemme siihen kotiin, missä olitte, jotta saamme sieltä ne pikku vaatteet, jotka teillä oli yllänne sinä iltana, kun teidät sinne jätettiin. Minä tiedän, että heidän pitää huolellisesti niitä säilyttää. Niistä saamme selville melkein kaikki, mitä teidän äidistänne voi tietää. Oletteko milloinkaan niitä nähnyt, Freckles?"
"Olen", sanoi Freckles.
Tyttö suorastaan hyökkäsi hänen kimppuunsa.
"Freckles, olivatko ne valkoiset?" huudahti hän.
"Ehkä ne kerran olivat olleet valkeat. Nyt ne ovat vanhuuttaan aivan keltaiset ja veripilkuista ruskeat", vastasi poika, ja äänessä kuului entinen katkeruus. "Niistä ette saa mitään selville, keiju."
"Kyllä saan", vakuutti tyttö tosissaan. "Minä voin laadusta nähdä millaista tavaraa äitinne kannatti ostaa. Kuosista voin nähdä, oliko hänellä hyvä aisti. Siitä huolesta, mikä niiden valmistamiseen on pantu, minä voin nähdä, kuinka suuresti hän teitä rakasti."