"Mutta kuinka? Sanokaa minulle!" rukoili Freckles kiihkosta väristen.
"Se on helppoa", vastasi tyttö. "Luulin teidän sen verran ymmärtäneen. Ihmiset, joilla on hiukankin varoja, ostavat aina valkeata vaatetta pienokaisilleen — liinaa ja pitsejä ja kauneinta mitä saatavissa on. Lähellä meitä asuu nuori rouva, joka paloitteli morsiuspukunsa saadakseen vauvalleen sievän puvun. Äidit, jotka ilomielin odottavat lastaan, eivät osta mitään arkipäiväisiä valmiita vaatteita eivätkä neulo niitä vanhalla ompelukoneella, vaan ompelevat omin käsin, panevat hienot palteet ja laskokset ja lisäksi pitsit ja nauhat. He istuvat pitkin päivää ompelemassa pieniä tasaisia pistoja, jokaisen yhtä huolekkaasti. Heidän silmänsä loistavat ja kasvonsa hohtavat. Milloin heidän on pakko lopettaa tehdäkseen jotakin muuta, näyttävät he surullisilta ja panevat työnsä hyvin hellävaroen kokoon. Teidän äidistänne ei tarvitsekaan paljon muuta tietää kuin mitä nuo vaatteet voivat kertoa. Minä voin ihan nähdä hänen neulovan niitä hienoja pistoja ja hymyilevän siitä ilosta, että hän saa teidät. Freckles, lyön vetoa vaikka kokonaisesta dollarista, että nuo teidän pikku vaatteenne ovat käsin neulotut kaikkein tasaisimmin pistoin."
Uusi valo syttyi Frecklesin silmiin. Heikko puna kohosi hänen kasvoihinsa, ja uusi voima tuntui sormissakin, jotka puristivat tytön kättä.
"Voi, keiju! Tahdotteko nyt lähteä? Tahdotteko rientää?" pyysi hän.
"Suoraa päätä", vastasi tyttö. "En viivyttele hetkeäkään, vaan riennän minkä kerkiän."
Hän tasoitteli potilaan päänalusta, korjasi peitettä, katsoi häntä vakavasti silmiin ja poistui huoneesta tyynesti. Oven ulkopuolella odottivat häntä McLean ja lääkäri uteliaina. McLean tarttui hänen olkapäihinsä.
"Mitä te olette tehnyt?" kysyi hän epätoivoisesti.
Tyttö hymyili hänelle uhmaavasti.
"Mitäkö tehnyt?" toisti hän. "Minä olen yrittänyt pelastaa Frecklesin."
McLean voihkaisi.