"Mitä isänne sanookaan?" huudahti hän.
"Minusta tuntuu", sanoi tyttö, "että mitä Freckles sanoi, se juuri oli paikallaan".
"Freckles? No mitä hän sanoi?"
"Hän näytti osaavan sanoa yhtä ja toista", selitti tyttö. "Teitä liikuttanee kai tällä hetkellä enimmin se seikka, että jos isäni tarjoaisi minua hänelle, hän ei minusta huolisi."
"Eikä kukaan tiedä sen syytä paremmin kuin minä", mutisi McLean. "Joka päivä saan kummakseni nähdä hänessä jonkin uuden piirteen hienotunteisuutta."
Hän tarttui lääkäriin niin lujasti, että melkein nosti hänet koholle lattiasta.
"Pelastakaa hänet!" komensi hän. "Pelastakaa hänet!" rukoili hän. "Hän on liian hieno uhrattavaksi."
"Hänen pelastuksensa on tässä", virkkoi lääkäri silitellen tytön kullanhohtoisia suortuvia, "ja minä voin hänen kasvoistansa lukea, että hän tietää, miten on meneteltävä. Ei tarvitse huolehtia pojan puolesta. Kyllä tämä tyttö hänet pelastaa."
Nauraen tyttö riensi alas hallista ja ulos kadulle siinä asussa missä oli.
"Olen tullut", sanoi hän lastenkodin johtajattarelle, "kysymään, sallitteko minun tutkia taikka vielä paremmin ottaa mukaani ne pikku vaatteet, jotka eräällä pojalla oli yllään silloin kun hänet tänne jätettiin. Hän pääsi täältä pois viime syksynä, ja te annoitte hänelle nimen Freckles."