Nainen katsoi häneen enemmän ihmetellen kuin asia näytti vaativan.
"Kyllä näyttäisin niitä mielelläni", vastasi hän viimein, "mutta asia on niin, että meillä ei niitä ole. Toivon, ettei ole sattunut mitään erehdystä. Minä uskoin täydellisesti ja samoin ylijohtajakin. Me annoimme ne tavarat hänen sukulaisillensa eilen. Kuka te olette ja mitä te niistä tahdotte?"
Sanattomana, tuijottavin silmin, jäi tyttö katselemaan vanhaa rouvaa.
"Mitään erehdystä ei ole voinut sattua", jatkoi rouva jälleen nähdessään tytön säälittävän hädän. "Freckles oli täällä, kun minä tulin toimeeni kymmenen vuotta takaperin. Eiliset henkilöt voivat täydellisesti todistaa, että poika kuului heille. He olivat seuranneet hänen jälkiään Illinoisiin saakka, mistä hän karkasi viime syksynä, mutta sieltä ei saatu mitään vihiä. Minua surettaa, että näytätte niin kauhean pettyneeltä, mutta kyllä asia on oikealla tolalla. Mies on hänen setänsä ja niin samannäköinen kuin suinkin. Hän oli ihan suunniltaan epätoivosta, kun täytyi palata ilman poikaa. Jos te tiedätte, missä Freckles on, antaisivat he hyvän palkkion siitä ilmoituksesta."
Tyttö painoi kädet poskilleen estääkseen hampaitansa kalisemasta.
"Keitä he ovat?" sopersi hän. "Mihin he ovat menossa?"
"He ovat iiriläisiä", vastasi rouva. "He ovat oleskelleet Chicagossa ja muualla maassa kolme viime kuukautta hakien häntä kaikkialta. Nyt he ovat luopuneet toivosta ja aikovat tänään lähteä kotimaahan. He…"
"Jättivätkö he tänne osoitettaan? Mistä voisin tavata heitä?" keskeytti tyttö.
"He jättivät kortin, ja aamulehdessä on sen miehen kuva ja paljon puhetta heistä. He ovat julkaisseet monta kuulutusta kaupungin lehdissä. Kuinka ette ole nähnyt yhtään niistä?"
"Me emme lue Chicagon lehtiä", selitti keiju. "Olkaa niin hyvä ja antakaa minulle se kortti. He voivat päästä minulta karkuun. Minun täytyy suoraan sanoen siepata heidät kiinni."