Juoksupojan koputuksesta ovi aukeni, ja liveripukuinen palvelija työnsi korttitarjottimen tytön eteen. Oven avaaminen sai aikaan ilmavirran, joka heilautti syrjään uudinta; viereisessä huoneessa loikoi isossa nojatuolissa sanomalehti käsissään mies, joka epäilemättä oli Frecklesin sukua.
Kylmäverisesti tyttö pudotti loordi O'Moren kortin tarjottimelle, astui palvelijan ohitse ja seisoi loordin edessä.
"Hyvää huomenta", lausui hän mahdollisimman kohteliaasti.
Loordi ei virkkanut mitään. Laiskasti hän silmäsi tyttöä kiireestä kantapäähän huvitetun uteliaana, kunnes puna tytön poskilla kävi syvemmäksi ja veri hänen suonissaan alkoi juosta kuumana.
"No, tyttöseni", sanoi hän vihdoin, "millä voin teitä palvella?"
Keiju suutahti. Keskellä miltei täydellistä vapautta, jossa hän oli saanut elämänsä viettää, häntä oli niin hellävaroen pidelty, että nuo sanat ja katseet melkein tuntuivat hänestä loukkaukselta. Hän kohotti päätänsä ylpeästi.
"Minä en ole teidän tyttösenne", sanoi hän hitaasti ja painokkaasti. "Te ette minun hyväkseni voi tehdä niin mitään. Minä tulin tänne katsomaan, voisinko minä tehdä jotakin hyvin suurta teidän hyväksenne; mutta jos en teistä pidä, niin jätän sikseen."
Silloin loordi O'More tuijotti tyttöön. Äkkiä hän purskahti raikuvaan nauruun. Muuttamatta ilmettä tai asentoa tyttö seisoi hänen edessään jäykästi katsoen häneen.
Kuului silkin kahinaa, ja kaunis nainen, jolla oli posket punaiset kuin mansikka, tumma tukka ja silmät puhtainta Irlannin sineä, astui loordi O'Moren rinnalle ja tarttuen hänen käsivarteensa ravisti sitä kärsimättömästi.
"Terence! Oletko järjiltäsi?" huudahti hän. "Etkö ymmärtänyt, mitä lapsi sanoi? Katsohan häntä silmiin! Kuule, mitä hän haluaa!"