Loordi O'More aukaisi silmänsä suuriksi ja kohousi suoraksi. Hän katsoi tyttöä tarkkaavaisesti kasvoihin ja huomasi ne niin miellyttäviksi, että hänen oli vaikea noudattaa jälkimmäistä määräystä. Hän nousi heti seisaalle.
"Pyydän anteeksi", sanoi hän. "Asian laita on näet niin, että olen lähdössä Chicagosta perin pettyneenä. Ja siksi olen katkera ja häikäilemätön. Luulin teidänkin olevan niitä kummallisia, turhanpäiväisiä olentoja, joita alinomaa on kimpussani, ja siksi olin niin huolimaton. Antakaa anteeksi ja kertokaa, miksi olette tullut."
"Sen teen, jos teistä pidän", vastasi tyttö itsepintaisesti. "Muutoin en välitä."
"Minähän aloitin aivan väärin enkä nyt tiedä, kuinka saisin teidät pitämään itsestäni", sanoi loordi vilpittömän katuvasti.
Tyttö heltyi tästä äänensävystä. Loordilla oli vieno, pehmeä, tasaisesti juokseva iiriläinen puhetapa, ja vaikka hänen kielenkäyttönsä oli täysin puhdasta, oli se niin pyöristeltyä ja lauseet niin sorvattuja, että olisi luullut kuulevansa toisen Frecklesin puhetta. Mutta asiahan oli mitä tärkeintä laatua, ja tytön täytyi saada varmuus; siksi hän katsoikin kaunista rouvaa silmiin ja kysyi:
"Oletteko te hänen rouvansa?"
"Olen", vastasi nainen. "Minä olen hänen vaimonsa."
"Hyvä", virkkoi tyttö asiallisella äänensävyllä. "Lintunainen sanoo, ettei kukaan tunne miehen suuruutta tahi pienuutta niin hyvin kuin hänen vaimonsa. Mitä te hänestä ajattelette, se minun mielestäni ratkaisee asian. Pidättekö hänestä?"
Kysymys tehtiin niin vakavasti, että se otettiin yhtä totiselta kannalta. Tumma pää painui hyväilevästi loordi O'Moren hihaan.
"Enemmän kuin kenestäkään muusta koko maailmassa", sanoi lady O'More ripeästi.