Perin hämmästyneenä Freckles jäi paikoilleen makaamaan. Viimein hänen huikaistut silmänsä alkoivat etsiä ympäri huonetta jotakin ihmisolentoa, johon voisi vedota; sitten hän keksi äitinsä muotokuvan ja otti sen katseltavakseen.
"Voi, rakas pikku äitini, kuulitko sitä?" läähätti hän. "Kuulitko sitä? Sano minulle, elänkö minä vai olenko kuollut ja onko taivas juuri nyt auennut minulle? Kuulitko sitä?"
Hän ravisti puitteita kärsimättömänä, kun ei vastausta kuulunut.
"Sinä olet vain maalattu kuva", sanoi hän vihdoin, "et tietysti osaa puhua, mutta sinun sielusi täytyy olla jossakin, ja varmasti sinä tällä hetkellä olet kyllin lähellä voidaksesi kuulla. Sano minulle, kuulitko sitä? Minä en milloinkaan voi siitä puhua yhdellekään elävälle olennolle, mutta sinulle, armas pikku äitini, joka annoit henkesi minun puolestani, sinulle minä aina voin siitä puhua. Joka päivä me aiomme siitä puhella ja koettaa ymmärtää tätä ihmettä. Sano minulle, ovatko kaikki naiset sellaisia? Olitko sinä sellainen kuin salokeiju? Jos olit, niin silloin minä ymmärrän, miksi isäni seurasi sinua valtameren poikki ja meni kanssasi tuleen."
20. luku.
FRECKLES PALAA LIMBERLOSTIIN, JA LOORDI O'MORE PURJEHTII IRLANTIIN ILMAN HÄNTÄ.
Frecklesin ääni häipyi, hänen silmänsä menivät umpeen, ja pää vaipui patjalle uupumuksesta. Myöhemmin päivällä hän vaati luoksensa loordi ja lady O'Moren, mutta pyörtyi nähdessään toisen miehen niin kerrassaan itsensä näköiseksi ja sai sillä kaikki ystävänsä pahasti säikähtämään.
Seuraavana aamuna saapui liikemies, sydän täynnä rauhattomuutta, siihen keskusteluun, jota Freckles kaipasi. Hänen pelkoonsa ei ollut syytä. Freckles olikin kunnon mies ja suorasukainen.
"Onko teille kerrottu, mitä minulle on tapahtunut?" kysyi hän odottamatta edes tervehdystä.
"On kyllä" vastasi tytön isä.