"Tarkoitatteko", kysyi tyttö, "että tahdotte unohtaa, kuinka muuan nenäkäs, julkea tyttö ilmaisi teille, vaikka ette ollut sitä häneltä kysynyt, että hän" — tyttö empi hetkisen, mutta nielaisi sitten häpeän ja jatkoi rohkeasti — "että hän rakasti teitä?"
"Juuri niin!" vakuutti Freckles. "Minä en muista mitään sentapaista!"
Mutta kaikki laululinnut hänen rinnassaan liversivät tuota pientä sivulausetta: "vaikka ette ollut sitä häneltä kysynyt".
"Mutta teidän täytyy muistaa", sanoi tyttö. "Te elätte kenties vanhaksi mieheksi, ja silloin te muistatte."
"Enkä muista!" huudahti Freckles. "Miksi te niin luulette?"
"Ettekö edes näytä siltä, että muistaisitte?"
"En ikinä!" väitti toinen itsepintaisesti. "Sen vannon, jos vaaditte. Ellette olisi liian väsynyt ajattelemaan tätä asiaa loppuun asti, niin huomaisitte kyllä, että minä en voi — että suorastaan en voi. Mieluummin luopuisin kerrassaan kaikesta ja yksin siirtyisin ikuisuuteen, näkemättä ainoaakaan olentoa suvustani tahi kodistani tai kuulematta kenenkään mainitsevan minua sillä nimellä, joka minulle syntymästäni kuuluu, kuin muistaisin mitään, mikä loukkaisi teitä, keijukaiseni. Minun mielestäni teidän pitäisi ymmärtää, että se on minulle mahdotonta."
Tytön kyynelten kostuttamat kasvot kirkastuivat huikaisevan kauneiksi. Pieni, puoleksi hermostunut nauruntirskahdus purkautui hänen sydämestään huulille.
"Voi, Freckles, antakaa minulle anteeksi!" huudahti hän. "Minä olen kokenut niin paljon että tuskin olen oma itseni, sillä enhän muuten tässä kiusaisi teitä, vaikka teidän täytyy saada nukkua. Tietysti te ette sitä voisi! Tiesinhän sen koko ajan! Olin vain niin peloissani, että unohdin, millainen te olette. Te olette liian hyvä ritari sellaista muistaaksenne. Tietysti niin. Ja kun te ette sitä muista, silloinhan asia on aivan kuin ei sitä olisi sattunutkaan. Olin melkein menehtyä, kun olin mielestäni tärvellyt kaikki, mutta nythän kaikki on kunnossa. Nyt te voitte elää ja toimia kuten muutkin miehet, ja minä ehkä saan kukkia ja kirjeitä, ja sitten tulee mielitiettyni, ja kun te olette varma, no, silloin te voitte sanoa minulle yhtä ja toista. Eikö niin? Voi, Freckles, minä olen niin iloinen, niin onnellinen! Se on niin kaunista, kun ette sitä muista, Freckles, niin erinomaisen suloista, eikä ole kumma, että sellaisena teitä rakastan. Olisi ihme, ellen rakastaisi. Voi, minä tahtoisin tietää, kuinka milloinkaan saan teidät ymmärtämään, kuinka suuresti teitä rakastan."
Päänalusineen päivineen hän puristi nuorukaista pitkän hetken rintaansa vasten ja sitten katosi.