Tytön pää ponnahti ylös patjalta, ja hänen kyynelten kostuttamat kasvonsa hehkuivat todellista närkästystä.
"Tahdoinpa niinkin!" kivahti hän.
"Sanoo yksi", virkkoi Freckles rauhallisesti. "Te ette tahtonut, että minulla olisi sukulaisia, koti ja rahaa."
"Tahdoinpa sitäkin!" huudahti tyttö. "Enkö lähtenyt itse, ihan yksinäni, kaupunkiin, ja itsehän minä keksin heidät, vaikka olin pelosta kuolla!"
"Sanoo kaksi", laski Freckles. "Te ette tahtonut, että maailman kaunein tyttö sanoisi minulle…"
Nyt painuivat tytön kasvot ja hän veti syvän huokauksen. Vielä tiukemmin kiertyi käsivarsi hänen ympärilleen, ja Frecklesin kasvoissa kuvastui erilaisia mielenliikutuksia. Häntä oli niin huumannut ja hämmentänyt tuo ihme, joka oli tuonut päivänvaloon hänen nimensä ja sukunsa, ettei häneltä liiennyt voimia monimutkaiseen sieluntoimintaan. Vaikka hänelle oli niin perin tärkeätä, että hän viimeinkin sai tietää nimensä ja kunniallisen syntyperänsä — jollaista tietoa vailla elämä oli ikuista onnettomuutta ja taakkaa — jyskytti hänen sydämessään ja takoi hänen ohimoitaan toinen asia, jota hän ei kyennyt edes ilmaisemaan, että näet keiju oli sanonut rakastavansa häntä silloinkin, kun hän oli nimetön ja mahdollisesti häpeässä syntynyt. Hän ei osannut keksiä sanaakaan, millä olisi julistanut, kuinka haltioissaan hänen sydämensä siitä oli. Mutta jos keiju katui sitä — jos hän oli tehnyt sen säälistä hänen tilaansa kohtaan tahi siksi, että tunsi olevansa vastuussa, jos hän sittenkin kuolisi, ei hänelle jäänyt muuta kuin yksi tehtävä. Ei hän olisi sitä tehnyt McLeanin vuoksi, ei Lintunaisen, ei Duncanien — mutta keijun takia — jos se saisi hänet onnelliseksi — hän tekisi mitä tahansa.
"Keiju", kuiskasi Freckles painaen huuliaan hänen hiuksiansa vasten, "te ette ole lukenut historiaa oikein hyvin tai sitten olette unohtanut".
"Mitä unohtanut?" nyyhkytti tyttö.
"Unohtanut, mitä puhuttiin todellisesta ritarista", kuiskasi nuorukainen hellästi. "Ettekö tiedä, että jos sattui jotakin, mikä teki hänen naisensa surulliseksi, oikea ritari yksinkertaisesti ei voinut sitä muistella? Keijukaiseni, armas pikku salokeiju, kuulkaa minua. Oli kerran ilta polulla, juhlallinen, valkoinen yö, jollaista ei koskaan ole ollut ennen eikä jälkeen, kun rakas isäntäni syleili minua ja sanoi rakastavansa minua; mutta jos te olette pahoillanne, jollette tahdo mitään sellaista, niin minä en myöskään muistele, että kukaan muu on samaa puhunut — en ikinä muistele."
Tyttö kohotti päätänsä ja katsoi syvälle Frecklesin rehellisiin harmaisiin silmiin, jotka kiinteästi kohtasivat hänen omansa; mutta niiden tuska oli säälittävä.