"No mikä siis on vikana?" tiukkasi McLean.
"Eivätköhän vain lie kirjat", vastasi Freckles. "Nähkääs, enhän ymmärtänyt sitä itsekään, ennenkuin härkäsammakko sen minulle tänä aamuna ilmaisi. En ollut kuullutkaan sellaisesta paikasta kuin tämä on. Enkä toisekseen olisi ymmärtänyt, millainen se on, jos olisin kuullutkin. Kun sitten joka päivä liikuin näiden ihanuuksien keskellä, alkoi minun niin hirveästi tehdä mieli oppia niitä tuntemaan ja tietämään niiden nimiä, että se kerrassaan kaiveli sisuani ja teki minut melkein sairaaksi, vaikka olin niin terve kuin olla saattaa. Tietysti minä koulussa opin lukemaan ja kirjoittamaan sekä piirustamaankin hieman, mutta ei siellä eikä missään muussa kaupungissa, jonka olen tullut näkemään, ollut mitään, mikä olisi saanut uneksimaankaan niin merkillisistä asioista kuin täällä on. Olenhan nähnyt puistoja — Herra varjele, ei niissä ole hajuakaan siitä, mitä on täällä Limberlostissa! Kaikki on minulle niin uutta ja outoa. En tiedä hiventäkään siitä kaikesta, mitä täällä näkee. Härkäsammakko käski minun 'hakea pois' niin selvästi kuin suinkin voi toivoa, ja kirjat ovat ainoa tie, vai mitä?"
"Tietysti", sanoi McLean itsekin kummastuneena siitä sydämellisestä helpotuksesta, jota tunsi. Tähän hetkeen asti hän ei ollut aavistanut, mitä hänelle olisi merkinnyt Frecklesistä luopuminen. "Olethan tarpeeksi edistynyt osataksesi omin päin ottaa selkoa asioista, jos sinulla vain on kirjoja, eikö niin?"
"Olenpa siitä varma", sanoi Freckles. "Minä opin kaikki, mihin oli tilaisuutta kunnalliskodissa, ja koulutukseni oli hyvä, mikäli sitä yleensä oli. Jälkeen neljännentoista vuoteni en näet saanut jatkaa. Laskento sujui aina hyvin, ja historiakirjani olivat niin rakkaat. Osasin ne melkein ulkoa. Mutta kielioppia en koskaan saanut menemään samaa kyytiä. Ne sanoivat, että se oli minussa synnynnäinen vika, tuo nurinkurinen puhuminen, ja jollei asia olisi ollut niinkään, niin olisin kai oppinut sen toisilta lapsilta, mutta minulla oli paras ääni kaikista sekä kotona että koulussa. Laulussa voitin ne kaikki. Minä olin aina esilaulajana, ja kerran eräs tarkastajista antoi minulle junarahan ja lähetti minut kaupunkiin laulamaan poikakuorossa. Opettaja sanoi, että minulla oli kaunein ääni kaikista, kunnes se kävi karheaksi, ja silloin hän päästi minut pois joksikin aikaa ja sanoi, että se tulisi takaisin niinkuin näihin aikoihin, ja niin minä tosiaan luulenkin palanneen, sir, sillä minä olen hiljan koetellut linjapolulla ja se tuntuu taas olevan heleä ja entistään koko joukon vahvempi. Se ja kanani ovat olleet ainoa seurani ja saavatkin olla, jos vain saan kirjoja ja opin tietämään, mikä minkin nimi on, ja mistä ne tulevat ja miksi ne menettelevät niin merkillisesti. Minulla on ollut senkin seitsemät kiusat siitä, että olen joutunut kaikkien näiden ihmeitten keskelle eikä ole niistä hajuakaan. Tahtoisin nyt kysyä teiltä, mitä jokunen kirja maksaisi ja olisitteko niin hyvä ja hankkisitte minulle sopivia kirjoja. Kai minulla on riittävästi rahaa?"
Hän otti esiin muistikirjansa, ja isäntä tarkasti sitä vakavasti.
"Sinun ei tarvitse koskea pankkikirjaasi, Freckles", sanoi hän. "Kymmenen dollaria tämän kuukauden palkasta riittää hankkimaan sinulle kaikki, mitä näin alkuun on tarpeen. Minäpä kirjoitan tänään eräälle ystävälle Suurille Putouksille ja pyydän häntä valitsemaan sinulle parhaat ja lähettämään ne heti."
Frecklesin silmät loistivat.
"En ole koskaan eläissäni omistanut kirjaa", sanoi hän. "Eivät edes koulukirjat olleet omiani. Hyvä Jumala, kuinka toivoin, että edes yksi olisi oikein omani. Eikö olisi mukava nähdä sahalintuni ja pienen keltaisen viikarini katsovan minuun kirjan lehdiltä, kun vielä tietäisin niiden oikeat nimet ja saisin lukea kaikki asiat niistä painettuina siihen sivuun? Kuinka kauan siihen menee, sir?"
"Kymmenessä päivässä sen pitäisi hyvästikin käydä", sanoi McLean. Sitten nähdessään pojan naaman venähtävän pitkäksi hän lisäsi: "Duncan saa hakea sinulle tuollaisen kymmenen bushelin pakkalaatikon, kun hän ensi kerran käy kaupungissa. Hän voi kuljettaa sen läntiselle veräjälle ja jättää sen mihin vain tahdot. Joutoaikasi voit käyttää täyttämällä laatikon kaikilla niillä lajeilla, joita keräilet, kunnes kirjat tulevat, ja sittenhän sinun sopii ottaa selko siitä, mitä sinulla on. Luulenpa, että voit löytää yhtä ja toista, minkä voin lähettää luonnontutkijoille kaupunkiin ja myydä sinun puolestasi; esim. sellaista kuin tuo tämänaamuinen siivekäs otus. Enhän minä tunne paljoakaan sitä maata, mutta eiköhän vain se lie ollut yöperhonen, ehkä harvinainenkin. Olen nähnyt niitä tuhansittain museoissa enkä koko luonnossa muista nähneeni ihmeellisempiä värejä kuin niiden siivissä. Minäpä toimitan sinulle perhoshaavin ja -laatikon ja näytän, kuinka luonnontieteilijät kiinnittävät hyönteisiään. Sinä voit hyvinkin saada kokoon kauniin kokoelman näitä rämeen kaunistuksia. Sopiihan sinun pyydystää joitakin erilaisia sääskiä ja perhosia, mutta minä en tahdo kuulla puhuttavan, että sinä tapat lintuja. Niitä suojelevat runsaat sakot."
McLean ratsasti pois, ja Freckles tuijotti hämmentyneenä hänen jälkeensä. Sitten hän ymmärsi yskän ja hymyili. Polulla seisoen hän pyöritteli sulkaa sormissaan ja mietti aamun tapahtumia.