"Ja eikö elämä olisi elämisen arvoista?" virkkoi hän ihmettelevin ilmein. "Suurin onnenpotkaus minun elämässäni! Aikanaan jotakin kyllä sattuisi tielleni, mutta enpä voinut milloinkaan uskoa, että näin suurenmoisia tulevaisuudentoiveita saattaisi ihmiselle tuottaa putoava sulka."
4. luku.
FRECKLES KATSOO URHOOLLISESTI VAARAA SILMIIN, JA UUSIEN KOKEMUKSIEN TIE AVAUTUU.
Duncanilla oli ensi kerralla palatessaan kaupunkimatkaltaan iso pakkalaatikko rattaitten perällä. Hän ajoi rämeen läntiselle veräjälle, nosti laatikon kannolle, jonka Freckles oli valinnut kauniilla, suojaisella paikalla, ja naulasi sen kiinni takana seisovaan puuhun.
"Aivan säälittää ajaa naula tähän puuhun", sanoi Duncan. "Minulla nyt ei ole aikaa tutkia sitä, mutta se näyttää aika arvokkaalta. No niin, naula ei tunge syvään, ja kun siinä on tuo laatikko lisäkkeenä, on se paremmassa turvassa, jos se sattuisi olemaan oikein hyödyllinen."
"Eikö se ole tammi?" kysyi Freckles.
"On. Se näyttää voivan olla tuollainen hienosyinen kulta puu, josta tehdään komeita huonekaluja", vastasi Duncan.
Kun laatikko oli tukevasti paikallaan, teki Duncan kannesta oven ja kiinnitti sen saranoilla. Hän löi puuhun sinkilän, ruuvasi kiinni säpin ja antoi Frecklesille pienen munalukon, niin että hän saattaisi lukita aarteensa turvaan. Ylimmäs hän laittoi kirjoille hyllyn ja lopuksi peitti laatikon vahakankaalla.
Ensi kertaa nyt Frecklesin elämässä joku oli tehnyt noin paljon hänen mieliksensä, ja se lämmitti hänen sydäntänsä puhtaalla ilolla. Jos laatikon sisusta olisi jo ollut täynnä Limberlostin harvinaisimpia aarteita, ei hän olisi voinut olla onnellisempi.
Kun kookas ajuri astui taaksepäin katsoakseen työtänsä, virkkoi hän nauraen: "Siistiä, vaan ei prameaa, niinkuin McLean sanoo. Nyt ei muuta kuin vähän väriä päälle, ja meillä on astiakaappi, joka tekisi Saaran viheriäksi kateudesta. Saat nähdä, pojuseni, että se on vankka ja vedenpitävä, eikähän muuta kaivatakaan."