Sitten hänet määrättiin etelä-Kanadaan ja Michiganiin ostamaan pitkiä, suoria mastopuita ja sieltä Indianaan hankkimaan tammihirsiä. Nuori mies painui näihin mahtaviin metsiin, joista muutamat osat olivat pysyneet koskemattomina ajan aamun hämäristä asti. Kirkas, raikas, väkevä ilma oli huumaava. Syvä hiljaisuus, joka muistutti suuren tyhjän temppelin äänettömyyttä, lumosi hänet. Hän joutui vähitellen tuntemaan, että arat metsän elävät, jotka puikahtivat hänen polkunsa poikki tai kyselevinä tirkistelivät lehtevistä lymypaikoistaan, olivat kuin hänen veljiään. Hän havaitsi, tavallaan hartautta tuntien, lähestyvänsä noita majesteettisia puita, jotka olivat siinä seisoneet ikäkausia päivänpaahteessa, tuulessa ja tuiskussa. Vaikeaksipa pian kävi niiden kaataminen. Tehtävänsä suoritettuaan ja palattuaan kotiin hän hämmästyksekseen huomasi hukanneensa sydämensä noihin metsiin ja rämeisiin, jotka kutsuivat häntä, kutsuivat ainiaaksi.
Perittyään isänsä omaisuuden hän heti muutti sen rahaksi ja perusti äitinsä kanssa uuden komean kodin Suurten Putousten likitienoolle. Sitten hän kolmen yhtiömiehen kera perusti puutavarayhtiön. Hänen työnään oli hirsien ostaminen, kaadattaminen ja kuljettaminen sahoihin. Marshall johti sahaamista ja vedätti hirret tehtaisiin. Barthol teki puutavarasta kauniita ja hyödyllisiä huonekaluja, joita Uptegrove levitti ympäri maailmaa suuresta varastostaan. Niistä tuhansista, jotka näkivät kasvojensa heijastuvan näiden huonekalujen kiilloitetuista pinnoista ja niitä mielikseen käyttivät, vain harvat joutuivat ajattelemaan valtavia metsiä ja poluttomia rämeitä ja sitä miestä, suurta sielultaan niinkuin kooltaankin, joka raivasi tiensä niiden halki ja kokeneella silmällä valitsi ylväitä puita huonekaluiksi sivistyneihin koteihin.
Kun McLean kirjoitustyönsä päätettyään kääntyi, näki hän edessään nuoren miehen, vasta alle kahdenkymmenen, kookkaan, lujarakenteisen, solakan, hyvin kesakkoisen ja punatukkaisen, tavalliset irlantilaiskasvot, mutta vakavissa harmaissa silmissä, jotka kiinteästi kohtasivat hänen tutkivain sinisilmäinsä katsetta, kuvastui horjumaton vilpittömyys ja ilmeinen kaipuu. Hän oli puettu mitä karkeimpiin maalaisvaatteisiin ja näytti olevan uupumuksesta vallan menehtyä.
"Te etsitte työtä?" kysyi McLean.
"Kyllä", vastasi Freckles.
"Minä todellakin pahoittelen", sanoi isäntä, ja äänessä soi vilpitön myötätunto, "mutta minä tarvitsenkin tällä hetkellä miestä — voimakasta, isoa miestä, jolla on peloton sydän ja sitkeä ruumis. Toivoin teidän täyttävän mitan, mutta näytätte olevan liika nuori ja tuskin kyllin vahvakaan."
Hattu kädessä Freckles seisoi silmät naulittuina McLeaniin.
"Ja mitä oikein ajattelitte semmoisen miehen työksi panna?" kysyi hän.
Isäntä kykeni tuskin hillitsemään säpsähdystä. Jolloinkin ennen köyhyyttä ja onnettomuuden kolauksia oli tuolla miehellä ollut joku esi-isä, joka osasi sivistynyttä englanninkieltä, vaikka murtaenkin. Poika puhui pehmeällä, säveällä, puhtaalla irlantilaisen äänellä. Hänen puhettaan ei juuri olisi voinut sanoa murteeksi, mutta siinä oli lauseen sorvaamisessa omituisuutta ja siellä täällä jokin väärä äänne, ja se oli melkein vastustamatonta McLeanille ja ennusti teonsanojen rääkkäämistä, johon hän oli perin tottunut ja joka hyvin läheltä koski häntä itseäänkin. Hän oli muukalainen synnyltään, ja vaikka hän oli jo monta vuotta ollut Amerikassa, saattoi hän tunteiden kuohuessa perinnäiseen tapaansa rikkoa muotoja ja lauserakennetta vastaan.
"Se ei ole mitään lapsenleikkiä", vastasi McLean. "Minä olen suuren puutavarayhtiön ulkotöiden johtaja. Vastikään olemme ostaneet tuhat hehtaaria metsää Limberlostista. Monet näistä puista ovat hyvin kallisarvoisia. Me emme voi lähteä nykyiseltä työpaikaltamme, joka on kuusi peninkulmaa [Engl. peninkulma, noin 1,600 metriä. Suom.] etelämpänä, vielä melkeinpä vuoteen; siksi olemme tämän alueen ympärille raivanneet polun ja pystyttäneet lujan piikkilanka-aidan. Ennenkuin palaamme työhömme, täytyy minun jättää tämä omaisuus luotettavan, rohkean ja vahvan miehen käsiin, joka tahtoo vartioida sitä päivällä joka hetki ja nukkuessaankin pitää toisen silmänsä valveilla. Minun täytyy vaatia, että hän ainakin kahdesti joka päivä käy tuon polun päästä päähän, ollakseen varma, että raja-aitamme on eheä, ja että kukaan muu ei ole tunkeutunut tänne."