"Juokaa hitaasti!" varoitti poika.
"Ah!" huudahti tyttö ja veti henkeään virkistyneenä. "Se on niin hyvää.
Te olitte tavattoman ystävällinen, kun sitä toitte."
Freckles räpytteli silmiään hänen hymynsä huikaisevassa loisteessa, niin että vaivoin näki ojentaa hänelle korin.
"Kiitos!" huudahti keijukainen. "Luulen, että minun pitäisi sanoa teitä enkeliksi, suojelusenkelikseni."
"Totta kai", virkkoi Freckles. "Sen näköinenhän minä olen joka päivä, mutta tänään aivan erikoisesti."
"Ei enkelien ulkonäköön katsota", naurahti tyttö. "Isänne kertoi meille, että te olitte kovasti tapellut. Mutta hän sanoi myös miksi. Minä pitäisin mielelläni kaikki teidän naarmunne ja kuhmunne, jos voisin tehdä jotakin, josta isäni olisi niin ylpeän näköinen kuin teidän oli. Hänhän pöyhisteli kuin riikinkukko. En ole koskaan nähnyt ihmistä niin kopeana."
"Sanoiko hän olevansa ylpeä minusta?" kummeksi Freckles.
"Sitä hänen ei tarvinnut sanoa", vastasi keiju. "Hän säteili ylpeyttä joka huokosesta. No, oletteko tuonut minulle oman päivällisenne?"
"Minä olen syönyt päivälliseni kaksi tuntia sitte", vastasi poika.
"Rehellisesti, kuin intiaanin sanalla?"