"Freckles"? arvasi tyttö ja nauroi. "Ja oma nimeni on…"
"Minä tiedän sen", keskeytti poika.
"En usko sitä. Mikä se on?" kysyi tyttö.
"Ettekö suutu?"
"En ainakaan ennenkuin olen saanut vettä."
Nyt oli Frecklesin vuoro nauraa. Hän tempasi päästään ison pehmeän olkihattunsa, seisoi avopäin immen edessä ja sanoi lempeän äänensä herttaisimmalla sävyllä: "Mikään muu te ette voi olla kuin Salokeiju."
Tyttö nauroi mielissään.
Kerta päästyään näkyvistä, Freckles juosta pyyhälsi koko matkan tuvalle. Duncanin vaimo antoi hänelle pienen sangollisen juuri lähteestä noudettua raitista vettä. Hän kantoi sitä oikeassa kyynärtaipeessa, ja vasemmassa kädessä koria, jossa oli leipää ja voita, kylmää lihaa, omenapaistosta ja happamia hedelmiä.
"Tämmöiset hedelmät ovat vilvoittavia", oli Duncanin vaimo sanonut.
Salokeiju oli polvillaan ja kurotti ottamaan vesiastiaa, kun Freckles pääsi perille.