"Luojan kiitos!" jupisi Freckles itsekseen.
Lintunainen alkoi tuntea itsensä pirteämmäksi.
"Miksi te nimitätte korppikotkan poikasta 'pikku kanaseksi'?" kysyi hän uteliaan näköisenä kumartuen Frecklesin puoleen.
"Duncan sen aloitti", vastasi Freckles. "Katsokaas, talven purevassa pakkasessa olivat rämeen linnut melkein kuolla nälkään Täällä on kovin yksinäistä, ja ne olivat ainoa seura, mitä minulla oli. Minä rupesin kantamaan niille muruja ja jyviä. Duncan oli niin antelias, että antoi minulle vehnää ja maissia kanojensa ruuasta ja sanoi lintuja minun rämekanoikseni. Kun sitten nuo isot mustat junkkarit tulivat, sanoi herra McLean, että ne olivat lähimmät sukulaiset sille vanhan maailman lajille, jota sanotaan 'Faraon kanoiksi', ja nimitti noita tulokkaita 'Frecklesin kanoiksi'."
"Hyvin kylläkin!" huudahti Lintunainen, ja itikoiden puremat punaiset kasvot hehkuivat mielenkiinnosta. "Teidän täytyy toisinaan panna niiden varalle jotakin, ja tullessani tuon minäkin niille enemmän ruokaa. Jos tahdotte auttaa minua niitä ruokkimaan, kunnes olen saanut sarjani, annan teille jäljennöksen jokaisesta kuvasta, minkä otan, kirjaksi sidottuna."
Freckles hengähti syvään.
"Parastani koetan", lupasi hän, ja se lupaus oli totisinta totta.
"Tokkohan se toinen muna hautuu?" tuumiskeli Lintunainen. "Kenties ei. Sen olisi pitänyt kuoriutua tänään. Eikö se ole kaunis? En ole ennen koskaan nähnyt sen linnun munaa tai poikasta. Ne ovat harvinaisia näin kaukana pohjoisessa."
"Niin sanoi herra McLeankin", vastasi Freckles.
Ennen lähtöänsä Lintunainen kiitti häntä ystävällisyydestä heitä molempia kohtaan. Hän ojensi pojalle kätensä hyvästiksi, ja iloisena Freckles tajusi, että hän oli nyt saamassa lisää yhden henkilön rakastaaksensa. Heidän mentyänsä hän ei voinut muistaa, että he olivat edes huomanneetkaan hänen olevan vailla toista kättä, ja ensi kertaa eläissään hän oli itsekin sen unohtanut.