Kotimatkalla keiju kertoi Lintunaiselle siitä pienestä paratiisin kolkasta, johon oli joutunut, ja uudesta nimestään. Nainen vilkaisi keijuun ja arveli sitä hyvinkin sopivaksi.
"Tiesitkö, että herra McLeanilla on poika?" kysyi tyttö. "Eikö hänen pieni murteellisuutensa ole lystiä, ja se tapa, kuinka hän sorvailee mietelmiänsä? Ja eikö ole hassua ja vanhanaikaista kuulla hänen nimittävän isäänsä herraksi?"
"Se kuulostaa liika hyvältä ollakseen totta", sanoi Lintunainen, vastaten ensin viimeiseen kysymykseen. "Minä olen niin kyllästynyt meidän aikamme nuoriin miehiin, jotka muka suojelevasti nimittävät isäänsä ukkeliksi ja isäukoksi, ja siksi tuon pojan kunnioittava puhetapa vaikutti minuun niin perin suloisesti. Siinä nuoressa miehessä täytyy olla jotakin harvinaista."
Mutta hän ei katsonut tarpeelliseksi ilmaista keijulle jo monta vuotta tunteneensa sen miehen, joka niin ylpeästi julistausi Frecklesin isäksi, ja tietävänsä hänen olevan naimattoman ja skotlantilaisen. Lintunaisella oli kaunis tapa puuttua vain omiin asioihinsa.
Freckles kääntyi takaisin polullensa, mutta pysähtyi jokaisen villin ruusupensaan kohdalle ja tarkasti niiden sametinpunaisia terälehtiä. Keijukainen ei ollut hänen maailmastaan, ja sen hän tiesi paremmin kuin kenkään muu; mutta voisihan hän olla hänen enkelinsä, eikä hän uneksinutkaan muusta kuin sokeasta, hiljaisesta palvomisesta. Niin päättyi onnellisin päivä hänen elämässään, ja illalla hän palasi suolle ikäänkuin vastustamattoman voiman ajamana. Sen hän tiesi, että Wessner yrittäisi kostaa. Melkein varmaa oli, että Musta Jaakko auttaisi häntä siinä, mutta pelko oli kaikonnut Frecklesin autuaasta sydämestä. Hän oli täyttänyt velvollisuutensa. Hän oli voittanut isäntänsä kunnioituksen. Ei kenkään voisi milloinkaan riistää hänen sydämestään sitä hurskasta jumaloimista, joka hänen keijukaisensa tullessa oli sinne tulvahtanut. Hän tahtoi koettaa parastaan ja toivoi voivansa kohdata sen ankaran tilinteon päivään, jonka tiesi tulevan ennemmin tai myöhemmin. Hän suoritti vahtivuoronsa pontevasti koputellen piikkilankaa ja laulaen äänellä, jota sointuvampaa tuskin voi tavata.
Aukeaman partaalla hän joutui kuunvaloon, ja siinä istui McLean tammansa selässä. Freckles ehätti paikalle.
"Onko jotakin vinossa?" kysyi hän levottomana.
"Sitähän minä juuri olin aikeissa kysyä", sanoi johtaja. "Pistäysin tupaan tavatakseni sinua hieman ennen paluutani, ja he sanoivat sinun lähteneen tänne. Sitä sinä et saa tehdä, Freckles. Suo ei ole ylen terveellinen mihinkään aikaan, mutta iltaisin se on kerrassaan myrkkyä."
Freckles kampaili sormillaan Nellien harjaa, ja kaunis eläin käänteli päätänsä hänen sitä hyväillessään. Hän työnsi hattunsa takaraivolle ja katsoi McLeania silmiin.
"Kas nyt on tultu siihen, että nukkua saa vain toinen silmä kiinni, sir. En usko, että mitään tapahtuu viikon parin kuluessa, mutta tulossa se on ja pian kylläkin. Jos aion suorittaa tehtäväni niinkuin olen luvannut teille ja itselleni, täytyy minun elää etupäässä täällä, kunnes työmiehet tulevat. Täytyyhän teidän se tietää."