Tyttö istuutui penkille — hattu, jonka hän oli ottanut päästään ja jota hän piti kädessään, kieri pojan jalkoihin. "Siinäpä se!" huudahti hän kiihkeästi. "Mutta tiedättekö, mitä minusta tulee. Ei mitään! Ei kerrassaan mitään! Osaatteko laulaa? Tietysti te osaatte laulaa! Onhan se kirjoitettu koko olentoonne."
— Kuka hyvänsä puoliksikaan järkevä olisi saattanut nähdä, että hän osaa laulaa, tarvitsematta siitä keltään ilmoitusta, — tuumiskeli hän. — Sehän näkyy hänen hennoista sormistaan ja nopeista, hermostuneista liikkeistään. Ja sen näkee myös hänen kirkasvärisestä tukastaan, tulisista silmistään, leveästä rinnastaan, kurkun ja kaulan lihaksista, ja ennen kaikkea jokaisesta hänen äänensä sävystä, sillä jo hänen puheensa on sulosointuisinta mitä koskaan olen kuolevaisen kurkusta kuullut.
"Tahdotteko tehdä jotakin mielikseni?" kysyi hän.
"Minä teen mitä vain tahdotte", vastasi Freckles epäröimättä, "ja jos en osaa tehdä mitä haluatte, niin käyn siihen heti käsiksi ja yritän, kunnes osaan".
"Hyvä, sovittu on", sanoi keiju. "Menkääpä tuonne noin, asettukaa pensasaidan eteen ja laulakaa jotakin, mitä ensiksi mieleen juolahtaa."
Freckles seisoi kasvot tyttöön päin ja takanaan ruskealla, sinisellä ja purppuralla kirjailtu vehmaan vihreä seinämä, ja silmät kohti pilviä lauloi ensimmäisen laulunpätkän mikä mieleen tuli. Se oli lastenlaulu, jota hän oli monasti laulanut pienokaisten kanssa kunnalliskodissa ja jonka keijun huudahdus oli tuonut hänen mieleensä:
Me käymme maahan keijujen näin riemumielin laulellen! Me näämme Keijumaasta unta: on uhkea se valtakunta, se kasvaa, kukkii, vihannoi, sen yllä ain' on aamunkoi, ja mit' on suurta, ihaninta, saa siellä tunteakseen rinta. Oi, tralalaa! Nyt käymme aina me riemumielin, onnekkaina, ja pian teitä tervehtäen soi laulu niinkuin keijuväen; se raikkahasti kajahtaa: Ohei, tralalalaa!
Ei mikään olisi voinut paremmin soveltua Frecklesin harvinaisen pehmeälle ja huolettoman keveälle äänelle. Hän unohti kaikki vaipuakseen omien säveltensä tuuditukseen. Hän oli paraikaa laulamassa loppukertoa, ja tyttö värisi ihastuksesta, kun — kop! kop! — pohjoisesta päin kuului nelistävän hevosen kavionkopsetta. Molemmat juoksivat sisäänkäytävälle.
"Freckles, Freckles!" huusi Lintunaisen ääni.
Heti he olivat hänen luonaan polulla.