"Mitä te enimmäkseen teette?" kysyi tyttö.
"Vartioin linjojani."
"En tarkoita työtänne."
"Oo! Joutohetkinäni minä siistin majaani ja luen kirjojani."
"Kummasta on enemmän työtä: majasta vai lukemisesta?"
"Majassa puuhaan vain sen verran, että se pysyy kunnossa, ja muuten luen."
Keiju tarkasti häntä terävästi. "Vai niin. Ehkä teistä tulee suurikin tiedemies", sanoi hän, "mutta siltä ette näytä. Teidän kasvonne eivät ole siihen malliin, mutta niissä on jotakin suurta. Minun täytyy päästä selville, mitä se on ja sitten teidän pitää työskennellä sitä varten. Isänne odottaa teidän tekevän jotakin. Sen voi kuulla hänen puhetavastaan. Teidän tulisi aloittaa heti paikalla. Olette jo hukannut liian paljon aikaa."
Freckles-paran pää painui. Hän ei koskaan ollut hukannut tuntiakaan elämässään. Ei ollut saanut sellaista tuntia, jonka olisi voinut hukata.
Tyttö, joka tutkivasti tarkasti häntä, luki tämän ajatuksen hänen kasvoiltaan. "Voi, en minä sitä tarkoita!" huudahti hän niin kiivaasti kuin kuusitoistavuotiaan on tapana. "Tietysti te ette ole laiska. Sitä ei kukaan koskaan uskoisi teidän ulkomuodostanne. Mutta minä tarkoitan: teidän kasvoissanne on jotakin hienoa, vakavaa, voimakasta. Teidän on määrä tehdä jotakin maailmassa, eikä ole yhtään väliä, kuinka suoritatte nuo muut asiat tai kuinka suuresti ne menestyvät; kaikki se on hukkaan mennyttä, kunnes keksitte sen yhden asian, jonka osaatte tehdä parhaiten. Ellei teitä mikään pidättäisi, vaan voisitte mennä mihin vain haluatte ja tehdä mitä mielitte, niin mitä tekisitte?" tiukkasi hän.
"Minä menisin Chikagoon laulamaan Ensimmäisen Episkopaalikirkon kuorossa", vastasi Freckles arvelematta.