Kuumuus sai aikaan muutakin, mistä Freckles aito iiriläisenä joutui raivoihinsa. Laakson kuivuessa sen asukkaat etsiskelivät rämeen vilpoisempia noroja. Ne eivät pitäneet kuumuudesta eivätkä liioin mielineet jättää asuinpaikkojensa peltohiiriä, myyriä ja kaniininpoikia. Hän näki niiden vilahtavan polun poikki joka päivä, kun helle kävi paahtavaksi. Kalkkarokäärmeet olivat kerrassaan unohtaneet säädyllisyytensä, sillä ne hyökkäilivät vähääkään varoittamatta eivätkä muistaneet kalista edes perästäpäinkään. Joka päivä Frecklesin täytyi hätistää pois isoja mustia ja sinisiä kyitä kanojensa pesistä. Useasti kuuluivat hänen korviinsa kauas linjalle kauhistuneitten lintuvanhempain hätähuudot, ja hän riensi pelastamaan pienokaisia.
Hän näki keijun, kun vaunut kääntyivät telatieltä aukeamalle. He pysähtyivät rämeen läntiselle veräjälle ja odottivat hänen tulevan käymään heidän edellään polkua pitkin, sillä niin hän oli sanonut olevan varminta hevosen takia. He seurasivat itäistä linjaa eräälle kohdalle vastapäätä isojen kanojen puuta, ja Freckles kantoi kameraa ja opasti Lintunaisen polulle, jonka oli raivannut rungolle saakka. Hän kertoi myös, mikä vaikutus kuumuudella oli käärmeisiin, ryömi sitten pikku kananpoikasen luo ja toi sen päivänvaloon. Laitellessaan pystyyn kameraa hän puheli alueensa linnuista, ja kuulijatar tuijotti häneen epäilevänä ja silmät suurina. He sopivat siitä, että Freckles ajaisi vaunut itäveräjän likelle varjoon ja sitten veisi hevosen pohjoiseen päin erääseen tuntemaansa sopivampaan paikkaan. Sitten hänen oli määrä pitää seuraa keijulle majassaan tai vahtipolulla, kunnes Lintunainen saisi työnsä valmiiksi ja palaisi heidän luoksensa.
"Siihen kestää vain vähän aikaa", sanoi hän. "Minä tiedän nyt mihin asetan kameran, ja pikku kananpoika on kyllin iso ollakseen kiltti ja liian pieni karatakseen tai käyttäytyäkseen kovin rumasti, niin että minä saavun piankin katsomaan niitä pesiä. Minulla on kymmenen levyä matkassa eikä varmaankaan tarvitse käyttää kuin kaksi tuohon poikaseen, niin että kukaties voin saada kuvan muutamista pesistä tai linnunpoikasista vielä tänä aamuna."
Freckles tunsi melkein lentävänsä, kun hänen unelmansa oli toteutunut niin pian. Hän astui pitkin polkua, ja keiju seurasi häntä. Hän pyysi anteeksi, että kävi edellä, sillä hän tahtoi olla varma siitä, että tie oli toiselle turvallinen. Tyttö nauroi hänen pelkoansa, mutta virkkoi, että siinä hän sentään teki erittäin kohteliaasti.
"Vai tiedätte te senkin?" sanoi Freckles. "Enpä sitä luullut, vaan pelkäsin, että esiintyisin julkeasti, kun kuljin edellänne."
Yllätetty tyttö katsoi häneen, äkkäsi iiriläisen leikillisyyden vastustamattoman välkkeen hänen silmissään, ja molemmat nauroivat.
Freckles ei tietänyt mitä jaaritteli sinä aamuna. Hän näytteli seuralaiselleen monia kauniita pesiä ja munia. Tyttö tunsi niistä joukon, mutta toisia ei, niin että he panivat merkille munien lukumäärän ja värin, pesän tekoaineen ja rakenteen sekä lintujen värin, ko'on ja muodon ja läksivät sitten hakemaan sitä kaikkea kirjasta.
Kun Freckles majalle tultua oli taivuttanut ovea kaihtavia pensaita syrjään ja astahtanut taaksepäin päästääkseen saatettavansa sisälle, ei hän jännittyneenä tajunnut ajasta tai paikasta mitään. Kammio oli verrattomasti paljon kauniimpi kuin viikko sitten. Keiju veti syvään henkeänsä ja tarkasteli ensin yhtä sivua, sitten toista ja vihdoin pitkin temppelin käytävää. "Tämähän on keijukaisten koti!" virkkoi hän ihastuneena. Sitten hän käännähti ja katsoi Frecklesiin samalla tapaa kuin oli katsellut hänen kättensä työtä.
"Miksi te aiotte?" kysyi hän verkalleen.
"Miksi herra McLean minua vain haluaa", vastasi toinen.