"Ei sinun pidä ajatella", sanoi hän tiklivarpuselle, "että koska minä vaellan tätä linjaa yksin päivän toisensa jälkeen, niin aina on samoin. Jonakin päivänä sinä keikut tällä langalla ja näet minun tulevan ja sinä kiikut ja pyrähtelet ja heilahtelet koreudessasi ja oikein raikkaasti heläytät: 'Hii-pii!' Ja minä sanon: 'Hiipii kai, mutta katsoppas, kuka toinen tässä hiipii!' Ja sinä katsot, ja siinä hän seisoo. Päivänpaiste ei enää näytä kultaiselta, ruusu ei enää punaiselta, ei taivas siniseltä, sillä hän on kaikista punaisin, sinisin, kultaisin. Sinä huudat itsesi kateudesta käheäksi. Sahaajalintu vääntää niskansa sijoiltaan, ja jokaiselta kukalta menee pää pyörälle. Missä ikinä hän kulkee, voin minä kulkea saman tien takaisin ja nähdä kaikki mitä hän on nähnyt, vaeltaa niitä polkuja, joita hän on vaeltanut, kuulla ruohojen kuiskivan kaikkea, mitä hän on sanonut; ja jos joku kohta on liika hetteinen hänen pikku jaloilleen, niin — voi Herra Jumala! — kenties… kenties hän laskee kauniit käsivartensa minun kaulalleni ja sallii minun kantaa hänet ylitse!"
Väristys puistatti Frecklesiä. Hän heitti keppinsä kohti pilviä, sieppasi sen taitavasti lennosta ja pani sen pyörimään.
"Sinä kirottu itserakas hölmö!" kiljaisi hän. "Sinun tulisi ajatella, että saisit heittäytyä mutaan hänen eteensä astinlaudaksi, ja sitten voisit pitää itseäsi pyhitettynä, kun olet sen verran auttanut.
"Kenties hän haluaa sitä pikarin näköistä pesää, jossa siniset ja ruskeat kanani ovat kasvattaneet pienokaisensa. Ehkä hän tahtoo pysähtyä lammikolle ja katsoa härkäsammakkoani, joka hyväntahtoisesti otti puhuakseen ihmiskieltä ja näyttääkseen minulle pelastuksen tien pulastani. Jos sinä päivänä putoaa joitakin sulkia, niin totta kai ne tulevat minun kanojeni siivistä — se on aivan varmaa, sillä ainoa enkeli taivaan porttien ulkopuolella vaeltaa silloin tätä hirsilinjaa, ja tien joka askeleella pidätän henkeäni rukoillen, ettei hän levitä siipiään purjehtiakseen pois nälkäisten silmieni näkyvistä."
Siihen tapaan Freckles haaveili, laati suunnitelmia ja vartioi lintujaan. Hän ei laskenut yksistään päiviä, vaan jokaisen päivän tuntejakin. Kun hän sai ne taaksensa ja jokainen toi keijun yhä lähemmäksi, riemuitsi hän yhä enemmän keijukaisen tulosta. Päivitttäin hän toimitti niin, että saattoi uhrata vähän aikaa ison jalavanrungon ääressä mustille kanoilleen. Hän puikahti sinne aina ohikulkiessaan, päästäkseen varmuuteen siitä, että niitä ei mikään vaivannut. Vaikka se oli pitkä kierros, kävi hän moniaita kertoja joka päivä ylimääräisesti niitä tervehtimässä, peläten että käärme tai haukka tai kettu olisi saattanut keksiä poikasen. Sillä kaiken hänen entisen mielenkiintonsa lisäksi tuli, että kanat nyt olivat myöskin se aihe, joka houkuttaisi keijun sinne.
Ehkä hän voisi tavata muitakin lajeja, joita Lintunainen halusi kuvata. Ajomies oli sanonut, että hänen veljensä kävi häntä noutamassa joka kerta, kun oli löytänyt pesän. Hänen tiedossaan oli lukematon joukko pesiä, ja saattoi — hän kaikkien rämeen lintujen joukossa olla joitakin Lintunaiselle harvinaisia.
Limberlostin siivekkäät asujamet olivat tosiaan turvassa muutoin paitsi luonnollisilta vihollisiltaan. Hyvin otaksuttavaa oli, että hänen kanojensa parista voi löytyä toisiakin yhtä oivallisia kuin nuo isot mustat. Jos haluttiin kuvia puolikasvaneista linnuista, saattoi hän tarjota viisikymmentä yhdellä ainoalla aamu vartiolla, sillä hän oli ruokkinut ja vaalinut niitä siitä pitäen, kun ne olivat silmänsä aukaisseet.
Hän oli kerännyt hyönteisiä ja matoja koko kevään ajan sitä mukaa kuin oli niitä havainnut ruohossa ja pensaissapa pistänyt niitä avoimeen pikku suuhun, jonka ensiksi oli tavannut. Ja pienokaiset olivat iloisesti suostuneet tähän omituiseen isänsijaiseen luonnollisten hoitajainsa lisäksi.
Kun viikko oli lopussa, oli Freckles siistinyt majansa ja somistanut sen tuoreilla elävillä koristeilla, jotka väriloisteessa kilpailivat sateenkaaren kanssa. Hän keräili kaarnaa ja täytti sillä tien lokaisimmat kohdat.
Oli heinäkuun puoliväli. Viime päiväin helle oli kuivanut veden Limberlostissa ja sen ympärillä, niin että siellä voi kävellä jalan melkein mihin suuntaan tahansa — jos oli mitään aavistusta suunnasta eikä kokonaan eksynyt sen rehevässä ruohostossa ja viidakoissa. Heleimmänväriset kukat aukoivat terälehtiään. Torviköynnökset liehuttivat upeita punaisen- ja kullankarvaisia sarviaan mahtavain tammien ja jalavain latvoista, ja alhaalla vaaleanpunaiset katinjuustot täyttivät kokonaisia lammikoita.