Freckles kohotti kalpeat kasvonsa. "Hyvä Jumala, sir!" kuiskasi hän.
"Voi, hyvä Jumala!"
McLean puristi häntä tiukemmin. Sitten hän ratsasti pois polkua myöten.
Freckles otti hatun päästään ja kohotti katseensa taivaalle. Täysikuu katseli sieltä alas, peittäen rämeen hopeanhohteella. Limberlost lauloi iltalauluaan. Ruohisto kohisi hiljalleen tuulessa. Yön siivekkäät olennot sipaisivat hänen kasvojaan; ja yhä vain hän tuijotti ylöspäin, yrittäen päästä selville niistä tapahtumista, jotka olivat hänet yllättäneet. Taivaalta ei tullut apua. Se näytti etäiseltä, kylmältä ja siniseltä. Maa, jossa kukat aukoivat terälehtiään, enkelit vaelsivat ja rakkaus versoi, oli ehompi. Mutta Eräälle, joka oli tuolla ylhäällä, hänen täytyi lausua kiitoksensa näistä ihmetöistä. Hänen huulensa liikkuivat, ja hän puhkesi hiljaiseen puheluun:
"Kiitos Sinulle jokaisesta hyvästä työstä, joka on osalleni tullut", sanoi hän, "ja ennen kaikkea siitä, että taivaasta putosi sulka. Sillä jollei se pudonnutkaan juuri enkeliltä, toi sen putoaminen tänne enkelini, ja jos Sinun avara sydämesi tahtoo tehdä vielä jotakin puolestani, niin pidä hänestä hyvää huolta."
6. luku.
SATTUU KAHAKKA, JA NAISET AMPUVAT.
Seuraavana aamuna Freckles kierteli Limberlostia kuvaamattoman onnellisena. Hän hyräili laulunpätkiä samoin kuin heläytteli piikkilankojansa. Hänen sydämensä oli niin täysi, että ilon kyyneleet kiiltelivät hänen silmissään. Hän koetti tarkasti jakaa ajatuksiaan tasan McLeanin ja keijukaisen kesken. Hän käsitti täydellisesti, missä velassa jo oli isännälle, samoin kuin eilis-illan selityksen ja lupausten suurenmoisuuden. Alinomaa hänen päässään kierteli tuo suunnitelma jättää vahtipaikkansa ja sitten yhtä innokkaasti käydä käsiksi mihin yritykseen tahansa, jonka hänen rakastettu isäntänsä näkisi hyväksi hänelle määrätä. Hän tahtoi olla valmis tekemään tyhjäksi kaikki juonet, mitä Wessner ja Musta Jaakko voisivat häntä vastaan punoa. Hän tajusi, että heidän voittonsa olisi kaksinkertainen, sillä jos heidän onnistuisi kaataa yksikään puu, olisi McLean menettänyt vetonsa.
Frecklesin kulmakarvat menivät kurttuun hänen yrittäessänsä ajatella oikein terävästi, mutta jokaisesta huojuvasta villiruususta viittoili hänelle keijukainen. Kulkiessaan poikki Käärmeojan ja kuullessaan odottelevan tikli varpusen tapansa mukaan kirkaisevan: "Hii-pii", Freckles näkikin yhä vain suloisen, sorean keijun. Mitä mahtaa mies keijukaiselle, joka jakautuu ja leviää yli kokonaisen laakson, joka käänteessä tyrkyttäen hänelle elävää muistoa?
Freckles laski päivät. Ensimmäisenä hän ei voinut tehdä paljonkaan muuta kuin koetella lankojansa, laulella katkelmia ja unelmoida, mutta ennenkuin ensi viikko toisi keijun takaisin, voisi hän jo toimittaa monta asiaa. Kantaisi kaikki kirjansa suolle näyttääkseen ne hänelle. Täydentäisi kukkalavaansa, panisi kuntoon joka yksityiskohdan, mitä oli majaansa varten suunnitellut, ja loisi siitä lehdon, jota metsänimmetkin häneltä kadehtisivat. Hänen piti keksiä keino, kuinka saisi veden pysymään raittiina. Hän pyytäisi Duncanin vaimolta kaksinkertaisia eväitä ja erikoisen herkullisia, silloin kun keiju ensi kerran tulisi, niin että jos Lintunainen sattuisi taas viivähtämään liikoja, vieraan ei tarvitsisi kärsiä janoa ja nälkää. Hän kehoittaisi keijua ottamaan mukaansa vahvat nahkasäärykset, niin että voisi viedä hänet pienelle kävelylle. Ja keiju saisi ystävikseen hänen kaikki kanansa ja näkisi niiden pesät.
Kulkiessaan hän herkeämättä puheli keijukaisestaan.