"Ajakaa siis suoraan pohjoiseen tätä tietä", neuvoi Freckles. "Minä käyn edellä katkomassa teille langat. Notko on melkein kuiva. Painutte mutaan korkeintaan joitakuita tuumia. Muutaman metrin päässä kohtaatte maissipellon. Minä lasken aidan alas ja päästän teidät sinne. Seuratkaa vakoja ja ajakaa suoraan sen poikki, kunnes tulette toiselle puolelle, ja sitten aitaa pitkin. Siellä pääsette tielle, joka vie pellon itäpuolisten metsien halki. Ja sitten kuljette sitä yhä itään, kunnes saavutte viertotielle ja sitä pitkin joudutte takaisin kaupunkiin ainakin kaksi penikulmaa pohjoisempana kuin miehet, missä tahansa he nyt liikkuvat. Mutta älkää koskaan hiiskuko siitä, että olitte täällä ampumassa", varoitteli hän vakavasti. "Saisitte vain verivihollisia."
Freckles leikkasi lankoja poikki, ja he ajoivat läpi. Keiju kumartui ulos vaunuista ja kurotti hänelle revolverin. Freckles katsoi häntä silmiin, ja hänen hengityksensä salpautui. Keijun silmät olivat mustat ja kasvot tavallista hehkuvammat. Poika tunsi omien kasvojensa olevan kuolonkalpeat.
"Ammuinko kyllin ylös?" kysyi neito veikeästi. "Minä tosiaankin unohdin, että minun piti kyyristyä."
Freckles hätkähti. Tiesiköhän tuo lapsukainen, kuinka vähällä hän oli ollut osata miehiin? varmaankaan ei. Vai oliko mahdollista, että hän oli kyllin kylmäverinen ja taitava ampumaan tuolla tapaa ehdoin tahdoin?
"Minä lähetän jonkun luotettavan miehen McLeanin luo", sanoi Lintunainen ottaen haltuunsa ohjakset. "Ellen tapaa sellaista ennen kaupunkiin tuloa, niin lähetän sieltä sanan. Jollen pelkäisi joutuvani jonkun työläisen näkyviin, menisin itse, mutta lupaan joka tapauksessa, että saatte apua ainakin parin tunnin kuluttua. Pysykää hyvin piilossa. Heidän täytyy uskoa, että teillä on mukananne joitakuita työmiehiä, eikä ole luultavaa, että he tulevat takaisin, mutta älkää antautuko mihinkään vaaraan. Jos he tulisivat, niin varmaan kai sahaansa hakemaan." Hän nauroi ikäänkuin hyvällekin kompasanalle.
7. luku.
FRECKLES SAAVUTTAA KUNNIAA JA KEKSII TIELLÄ JALANJÄLJEN.
Silmät suurina Freckles katseli, kuinka Lintunainen ja keiju ajoivat pois. Kun he olivat kadonneet näkyvistä ja hän itse hyvin kätkeytynyt pienen puun oksien sekaan, muisti hän, ettei ollut kiittänyt heitä eikä sanonut hyvästiäkään. Katsoen siihen, mitä olivat kokeneet, he eivät kaiketi koskaan palaisi. Hänen sydämensä ihan pysähtyi tätä ajatellessa.
Maatessaan oksain alla hän oli syvissä mietteissä, vaikkei ajatellutkaan Mustaa Jaakkoa tai Wessneriä. Tulisivatko Lintunainen ja keiju takaisin? Ei tulisi yksikään niistä naisista, jotka hän oli tuntenut. Mutta olivatko he muiden hänen tuntemiensa naisten kaltaisia? Hän ajatteli Lintunaisen rauhallisia kasvoja ja keijun revolverinpitelyä eikä enää ollut niin varmaa siitä, etteivät he palaisi.
Minkälaisia olivat ihmiset suuressa maailmassa? Hänen tietonsa siitä oli niin perin rajoitettu. Kunnalliskodissa oli ollut henkilöitä, jotka olivat palkastaan tarjonneet jäykkää, pintapuolista ystävällisyyttä. Vieraat, joita siellä kävi vastaanottopäivinä, hän jakoi kolmeen luokkaan: virsien veisaajiin, joilla oli kyynel silmänurkassa ja tekopyhyys jokaisessa kasvonjuonteessaan; niihin, jotka silkissä kahisten ja jalokivistä kimmeltäen lahjoittivat pienille äidinrakkautta kaipaaville orpo-raukoille kuluneita leluja, sittenkun heidän omat lapsensa eivät niistä enää välittäneet, aivan samassa mielessä kuin nakkelivat leivänpalasia Eläintarhan apinoille ja samasta syystäkin — nähdäkseen millä tavoin he ottaisivat ne vastaan ja pitääkseen lystiä sillä, mitä saajat niillä tekisivät; ja kolmanteen luokkaan, jotka hänestä olivat oikeita ihmisiä. Nämä saivat hänetkin tuntemaan, että he tosiaan välittivät jotakin hänen siellä olostaan ja iloitsivat, jos näkisivät hänet jossakin muualla.