Mutta nyt oli hänen luokseen osunut uudenaikaisia ihmisiä, joilla oli kaikkea maallista hyvyyttä niin paljon kuin he tarvitsivat ja jotka suorittivat huomioonotettavaa työtä. Heillä oli täysi syy ylpeillä omastansa, mutta olivat kohdelleet häntä kuin omaa poikaa ja veljeä. Heidän kanssansa hän saattoi, kerrankin eläissänsä, unohtaa tuon menetetyn käden, joka muuten joka päivä kiusasi häntä aina uudella vaivalla. Mitä lajia ihmisiä he olivat ja mihin hänen tuntemaansa luokkaan he kuuluivat? Hän ei päässyt siitä selville, sillä hän ei ollut koskaan tuntenut toisia heidän kaltaisiaan; mutta kuinka hän heitä rakasti!
Oliko enemmistö siinä maailmassa, johon hänen oli määrä lähteä, heidän tapaisiaan vai noita ulkokullatuita, muruja nakkelevia luokkia? Sitä Freckles ei tietänyt, mutta hän tuli siihen johtopäätökseen, että sellaiset ihmiset kuin Lintunainen ja keiju, McLcean ja Duncanit olivat varsin harvinaisia ja siksi erittäin kallisarvoisia.
Hän oli unohtanut aamullisen kiihtymyksen ja ajan kulumisen, kun etäiset äänet herättivät hänet ja hän hitaasti kohotti päätänsä. Ne tulivat yhä lähemmäksi, ja kun raskaat vankkurit vierivät alas itäistä polkua, saattoi hän kuulla ne selvästi. Työläiset siellä kirkuivat itsensä käheiksi Limberlostin vartijalle hurraten. Freckles ei tuntenut sitä ansaitsevansa. Hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut selittää asian miehille, mutta vain McLeanille hän saattoi sen kertoa.
Frecklesin nähdessään miehet heiluttivat lakkejaan ja hurrasivat huikeasti. McLean puristi lämpimästi hänen kättänsä, mutta Duncan painoi hänet vasten rintaansa, jykevästi kuin karhu, ja sai tankatuksi pari ylistyksen sanaa. Joukko ajoi metsään ja lopetti puun kaatamisen. McLean oli tavattoman vihainen tästä hyökkäyksestä omaisuuttaan vastaan, sillä kaadantakiireissään vorot olivat sahanneet puuta liian korkealta ja tärvelleet puolitoista jalkaa kallisarvoista puuta.
Viimeistenkin vankkurien vierittyä pois McLean istui kannolle, ja Freckles kertoi sen jutun, josta hänen tekikin niin mieli puhua. Isäntä tuskin voi uskoa korviaan. Hän oli myös kovin pettynyt.
"Olen melkein rukoillut tänne tullessani", sanoi hän, "että sinulla olisi joitakin todisteita, minkä nojalla voisimme vangita mokomat miehet ja päästä niistä eroon, mutta eihän se käy ensinkään laatuun. Emme voi sekoittaa noita naisia juttuun. He ovat auttaneet sinua pelastamaan puun ja vetonikin siinä samassa. Mutta ei voi odottaa, että Lintunainen, joka rämpii joka paikassa, lähtisi todistamaan heitä vastaan."
"Eipä tietenkään; eikä keiju liioin, sir", sanoi Freckles.
"Keiju?" kysäisi McLean kummissaan.
Isäntä kuunteli äänettömänä, kun Freckles kertoi keijukaisen saapumisesta ja ristimisestä.
"Minä tunnen hänen isänsä oikein hyvin", sanoi McLean viimein, "ja olen useasti nähnyt tytön. Olet oikeassa; hän on sievä nuori tyttö ja tuntuu olevan kerrassaan vapaa väärästä ylpeydestä ja muusta hullutuksesta. En vain ymmärrä, kuinka hänen isänsä tohtii päästää sellaisen helmen tämäntapaiseen paikkaan."